BBC News kertoi Kongon tasavallassa järjestetyn musiikkifestivaalin aika syntyneestä riidasta. Festival of Pan-African Music-nimiseen tapahtumaan esiintyjiksi kutsuttu Baka-pygmiryhmä oli päätetty majoittaa Brazzavillen eläintarhaan. Festivaalijärjestäjät perustelivat omaperäistä majoitusvalintaa kulttuurin huomioonottamisella: he ajattelivat että eläintarhassa pygmiryhmä olisi lähempänä "luonnollista ympäristöään". Itse esiintyjäryhmältä ei oltu tietenkään kysytty mitään, ja ymmärrettävällä tavalla he olivat näreissään. Heikkojen majoitusolosuhteiden lisäksi ryhmän jäsenet joutuivat keräämään puuta valmistaakseen ruokansa jatkuvan turistien pälyilyn ja salamavalojen katveessa. Majoitusratkaisu oli kaikin puolin nöyryyttävä ja marginalisoiva, jonka vuoksi myös kongolaiset ihmisoikeusjärjestöt kritisoivat festivaalijärjestäjien tapaa pyrkiä "kulttuurisen monimuotoisuuden" kunnioittamiseen.
Vaikka tapaus tuntuu hurjalta ääriesimerkiltä, sen avulla voi havainnollistaa myös omassa maassamme vallitsevan monikulttuurisuusliturgian ja kotouttamiskäytäntöjen puutteita. Vaikka maahanmuuttajan valtaannuttamista ja voimaannuttamista korostetaan varsin runsaasti erilaisissa monikulttuurisuuteen liittyvissä ohjelmateksteissä ja tapahtumissa, tärkein pääsee unohtumaan. Esimerkiksi kunnallisissa monikulttuuriohjelmissa kuuluu varsin harvoin maahanmuuttajien oma ääni. Silloin kun tästä äänestä on joitain viitteitä, se on suodattunut monen mutkan kautta varsin latteaksi ja perinteiseksi monikulttuurisuusliturgiaksi.
Useimmiten maahanmuuttajien osallisuutta pyritään vahvistamaan maahanmuuttajayhdistysten avulla. Tämä on toki varsin kannatettavaa. Samalla on muistettava, että viralliseen edustusryhmään pääseminen edellyttää virallista rekisteröitymistä ja virallista rahoitusta. Tämä tarkoittaa myös virallista toimintaohjelmaa joka synkkaa hyvin esimerkiksi kotouttamislain tavoitteiden kanssa. Tällöin myös yhdistysten puuhamiehet ja –naiset ovat usein virallisia maahanmuuttajia jotka ovat sisäistäneet virallista monikulttuurista yhteiskuntaa koskevat viralliset tavoitteet. Tällöin on mietittävä, missä määrin maahanmuuttajayhdistys voi lopulta edustaa perin heterogeenista etnistä tai kulttuurista ryhmää, ja missä määrin se on vain valtajärjestelmän keksimä "government at distance"-työkalu.
Institutionaalinen kotouttamisdiskurssi määrittelee kotoutumiseksi sen, että maahanmuuttaja ”osallistuu suomalaisen yhteiskunnan toimintaan ja työelämään omat kulttuuripiirteensä säilyttäen”. Vastaavasti valtajärjestelmän oletetaan tulevan "sensitiiviseksi" kulttuurisille eroille. Käytännössä kotoutuminen on varsin yksipuolinen prosessi. Vallitsevaa tilannetta kuvastaa seuraava muotoiluni: ”maahanmuuttaja osallistuu suomalaisen yhteiskunnan toimintaan ja työelämään sekä muokkaa omat kulttuuriset tottumuksensa tämän yhteiskunnan kirjoitettujen sekä kirjoittamattomien sääntöjen mukaisiksi.”
Jotta maahanmuuttaja "kotoutuisi", hänen on opittava suomen kieli, työmarkkinaorientoitunut aktiivisen kansalaisen elämänasenne ja liberalismin perinteeseen pohjautuvat yksilöautonomisuutta koskevat käsitykset. Kaikki "dialogi" käydään valtajärjestelmän ehdoilla ja käytännössä siten, että maahanmuuttaja representoituu kulttuuriin perustuvana toisena.
Vain maahanmuuttaja joutuu kokonaisvaltaiseen tietoja, taitoja ja asenteita koskevien muutosvaatimusten myllyyn, vaikka virallisissa teksteissä korostetaan kulttuurisen suvaitsevaisuuden, dialogin sekä molemminpuolisen oppimisen tärkeyttä.
Kotouttamiskäytännöissä ei ole mitään pahaa, mutta suomalaisten on opittava hyväksymään se tosiseikka, että maahanmuuttajat ovat ihmisiä. Kaikilla ei ole edellytyksiä tulla samanlaisiksi motivoituneiksi, tavoitteellisiksi, tarmokkaiksi ja raudanlujiksi monikulttuurisuusmiehiksi ja -naisiksi kuin mitä monet yhdistysaktiivit ovat. Monet turhautuvat, väsyvät, saavat vatsahaavan ja burn-outin. Moni haluaa elää tavallista elämää ilman jatkuvia kyselyitä siitä millaista monikulttuurinen elämä on.
Joku saattaa syyllistyä rikoksiinkin. Tämä ei johdu kulttuurien törmäämisestä tai maahantulostressistä. Asiaa on tarkasteltava jokaiselle ihmiselle tapahtuvien sosiaalisten suhteiden viitekehyksessä. Ihmiskunnassa on aina osa, joka ei oman elämän muhkuraisten polkujen ja ohdakkeiden takia kykene samaan suoritukseen kuin muut. Moni ihminen riippumatta uskonnosta, kulttuurista tai ulkonäöstä joutuu hankauksiin virkavallan kanssa, päätyy päihteiden ongelmakäyttöön tai käyttäytyy muulla tavoin normaalista poikkeavasti. Osa pärjää paremmin.
Pasi Saukkonen kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynässä 14.7 seuraavalla tavalla:
”Monikulttuurisia suhteita kannattaakin tarkastella osana sosiaalisten suhteiden kokonaisuutta. Ihminen on kenties sosiaalinen eläin, mutta se ei vielä tarkoita, että hän olisi erityisen hyvä siinä, siis sosiaalisuudessa. Sukuriidat, naapurikärhämät ja työpaikkojen tulehtuneet ihmissuhteet todistavat, kuinka hyviä me olemme saamaan konflikteja aikaan myös kaltaistemme ja läheistemme kanssa.
Toisaalta on kohtuutonta olettaa, että kaikki etnisten ja kulttuuristen erojen kokemukset tuottaisivat vain ja aina myönteisiä elämyksiä ja luovia toimintaympäristöjä. Monikulttuurisuus on usein keskinäistä ymmärtämättömyyttä, yhteisen kielen puutetta laajemmassa tai suppeammassa mielessä. Kulttuuriset erot voivat todellakin tehdä rinnakkainelosta työlästä.
Tavoitteeksi ei siten kannata asettaa vapautta kaikista ongelmista, ristiriidoista ja konflikteista. Olennaista on oppia käsittelemään esille nousevia hankalia ilmiöitä luovasti, maltillisesti ja rauhanomaisesti.”
Monikulttuurinen yhteiskunta on kokonaisuus, jossa ihmisiä ei aseteta eriarvoiseen asemaan etniseen tai muuhun ryhmään kuulumisensa perusteella. Tämän pitäisi tarkoittaa myös sitä, että ihmisen käyttäytymistä tulkitaan yhdenvertaisesta näkökulmasta. Ongelmatilanteissa kuten rikoksen kohdalla tapaus taustoitetaan, ja katsotaan, minkälaiset elämään liittyvät tekijät ovat vaikuttaneet käyttäytymisen syntymiseen. Maahanmuuttajaa ei katsota pelkkänä kulttuurin ohjaamaan koneena eikä suomalaista pelkkänä olosuhteiden, huonon kasvatuksen tai ADHD:n uhrina.
Tällaisessa yhteiskunnassa pitääisi antaa kaikille mahdollisuus keskustella yhteisistä pelisäännöistä. Tällöin myös pidetään mahdollisena sitä, että sekä maahanmuuttajalle että suomalaiselle saa suuttua silloin kun käyttäytyminen antaa sille aihetta.
On täyttä latvakakkosten löpinää väittää että maahanmuuttajan sosiaaliset ongelmat tai rikollisuus olisi todiste siitä että eri uskontojen ja etnisyyksien yhteinen yhteiskunta on mahdottomuus. Ranskan lähiömellakat tai kiihkoislamismi eivät ole puhtaita kulttuuri-ilmiöitä, vaan seurauksia marginalisoivasta sosiaalipolitiikasta, jossa ihmisryhmien vuorovaikutus jää viranomais- ja aktivistitasolle.
Ihminen reagoi saamaansa kohteluun niillä välineillä, tiedoilla ja asenteilla, jotka hänen on mahdollista lähipiirissään oppia. Sillä ei ole mitään merkitystä onko ihmisellä korkea koulutus tai paljon rahaa. Jos ystäväpiiri muodostuu vain omista tutuista, sisäpiireistä eikä erilaisuutta jouduta kunnolla käsittelemään, on varsin yleistä että tyhmät päät lyövät toisensa yhteen radikaalin liikkeen muodossa. Tästä on kyse sekä Suomen kansan sinivalkoisten, Hell's Angelsin että radikaalien islamistien kohdalla.
Kyllä koulutettukin ihminen voi olla putkinäköinen pölvästi, oli hän sitten mistä tahansa kotoisin ja tunnusti hän mitä uskontoa tahansa. Kyse on normaaleista sosiaalisen kanssakäymisen kysymyksistä. Ihmettelen aina, miksi äärioikeistoa ja skinhead-liikettä tarkastellaan monien toimijoiden sosio-ekonomisina ilmentyminä joissa otetaan syrjäytymiset ja mielenterveysongelmat heti selitysmalleiksi. Lähiömellakoita tarkastellaan yksisuuntaisesti kulttuurien kohtaamisena.
Hölmöyksiä pystyy ennaltaehkäisemään aivan tavallisella sosiaali- ja perhetyöllä. Kun perheessä on perusasiat hyvin, on kommunikointi erilaisen kanssa helpompaa. Kotouttamistoimenpiteet ovat tässä suhteessa hyvä ja toimiva -tosin yhä kehittämisvaiheessa oleva- asia. Olisi hyvä että niiden toteuttamisessa käytettäisiin jalat maassa- lähestymistapaa, eikä ryhdyttäisi jokaisen ongelman edessä huseeraamaan kulttuurikabbalalla. Siinä ei ole mitään järkeä. Ei kristitynkään ihmisen sosiaalisia ongelmia ja tekoja tarkastella teologisen keskustelun tai raamatun avulla.
Vaikka tapaus tuntuu hurjalta ääriesimerkiltä, sen avulla voi havainnollistaa myös omassa maassamme vallitsevan monikulttuurisuusliturgian ja kotouttamiskäytäntöjen puutteita. Vaikka maahanmuuttajan valtaannuttamista ja voimaannuttamista korostetaan varsin runsaasti erilaisissa monikulttuurisuuteen liittyvissä ohjelmateksteissä ja tapahtumissa, tärkein pääsee unohtumaan. Esimerkiksi kunnallisissa monikulttuuriohjelmissa kuuluu varsin harvoin maahanmuuttajien oma ääni. Silloin kun tästä äänestä on joitain viitteitä, se on suodattunut monen mutkan kautta varsin latteaksi ja perinteiseksi monikulttuurisuusliturgiaksi.
Useimmiten maahanmuuttajien osallisuutta pyritään vahvistamaan maahanmuuttajayhdistysten avulla. Tämä on toki varsin kannatettavaa. Samalla on muistettava, että viralliseen edustusryhmään pääseminen edellyttää virallista rekisteröitymistä ja virallista rahoitusta. Tämä tarkoittaa myös virallista toimintaohjelmaa joka synkkaa hyvin esimerkiksi kotouttamislain tavoitteiden kanssa. Tällöin myös yhdistysten puuhamiehet ja –naiset ovat usein virallisia maahanmuuttajia jotka ovat sisäistäneet virallista monikulttuurista yhteiskuntaa koskevat viralliset tavoitteet. Tällöin on mietittävä, missä määrin maahanmuuttajayhdistys voi lopulta edustaa perin heterogeenista etnistä tai kulttuurista ryhmää, ja missä määrin se on vain valtajärjestelmän keksimä "government at distance"-työkalu.
Institutionaalinen kotouttamisdiskurssi määrittelee kotoutumiseksi sen, että maahanmuuttaja ”osallistuu suomalaisen yhteiskunnan toimintaan ja työelämään omat kulttuuripiirteensä säilyttäen”. Vastaavasti valtajärjestelmän oletetaan tulevan "sensitiiviseksi" kulttuurisille eroille. Käytännössä kotoutuminen on varsin yksipuolinen prosessi. Vallitsevaa tilannetta kuvastaa seuraava muotoiluni: ”maahanmuuttaja osallistuu suomalaisen yhteiskunnan toimintaan ja työelämään sekä muokkaa omat kulttuuriset tottumuksensa tämän yhteiskunnan kirjoitettujen sekä kirjoittamattomien sääntöjen mukaisiksi.”
Jotta maahanmuuttaja "kotoutuisi", hänen on opittava suomen kieli, työmarkkinaorientoitunut aktiivisen kansalaisen elämänasenne ja liberalismin perinteeseen pohjautuvat yksilöautonomisuutta koskevat käsitykset. Kaikki "dialogi" käydään valtajärjestelmän ehdoilla ja käytännössä siten, että maahanmuuttaja representoituu kulttuuriin perustuvana toisena.
Vain maahanmuuttaja joutuu kokonaisvaltaiseen tietoja, taitoja ja asenteita koskevien muutosvaatimusten myllyyn, vaikka virallisissa teksteissä korostetaan kulttuurisen suvaitsevaisuuden, dialogin sekä molemminpuolisen oppimisen tärkeyttä.
Kotouttamiskäytännöissä ei ole mitään pahaa, mutta suomalaisten on opittava hyväksymään se tosiseikka, että maahanmuuttajat ovat ihmisiä. Kaikilla ei ole edellytyksiä tulla samanlaisiksi motivoituneiksi, tavoitteellisiksi, tarmokkaiksi ja raudanlujiksi monikulttuurisuusmiehiksi ja -naisiksi kuin mitä monet yhdistysaktiivit ovat. Monet turhautuvat, väsyvät, saavat vatsahaavan ja burn-outin. Moni haluaa elää tavallista elämää ilman jatkuvia kyselyitä siitä millaista monikulttuurinen elämä on.
Joku saattaa syyllistyä rikoksiinkin. Tämä ei johdu kulttuurien törmäämisestä tai maahantulostressistä. Asiaa on tarkasteltava jokaiselle ihmiselle tapahtuvien sosiaalisten suhteiden viitekehyksessä. Ihmiskunnassa on aina osa, joka ei oman elämän muhkuraisten polkujen ja ohdakkeiden takia kykene samaan suoritukseen kuin muut. Moni ihminen riippumatta uskonnosta, kulttuurista tai ulkonäöstä joutuu hankauksiin virkavallan kanssa, päätyy päihteiden ongelmakäyttöön tai käyttäytyy muulla tavoin normaalista poikkeavasti. Osa pärjää paremmin.
Pasi Saukkonen kirjoitti Helsingin Sanomien vieraskynässä 14.7 seuraavalla tavalla:
”Monikulttuurisia suhteita kannattaakin tarkastella osana sosiaalisten suhteiden kokonaisuutta. Ihminen on kenties sosiaalinen eläin, mutta se ei vielä tarkoita, että hän olisi erityisen hyvä siinä, siis sosiaalisuudessa. Sukuriidat, naapurikärhämät ja työpaikkojen tulehtuneet ihmissuhteet todistavat, kuinka hyviä me olemme saamaan konflikteja aikaan myös kaltaistemme ja läheistemme kanssa.
Toisaalta on kohtuutonta olettaa, että kaikki etnisten ja kulttuuristen erojen kokemukset tuottaisivat vain ja aina myönteisiä elämyksiä ja luovia toimintaympäristöjä. Monikulttuurisuus on usein keskinäistä ymmärtämättömyyttä, yhteisen kielen puutetta laajemmassa tai suppeammassa mielessä. Kulttuuriset erot voivat todellakin tehdä rinnakkainelosta työlästä.
Tavoitteeksi ei siten kannata asettaa vapautta kaikista ongelmista, ristiriidoista ja konflikteista. Olennaista on oppia käsittelemään esille nousevia hankalia ilmiöitä luovasti, maltillisesti ja rauhanomaisesti.”
Monikulttuurinen yhteiskunta on kokonaisuus, jossa ihmisiä ei aseteta eriarvoiseen asemaan etniseen tai muuhun ryhmään kuulumisensa perusteella. Tämän pitäisi tarkoittaa myös sitä, että ihmisen käyttäytymistä tulkitaan yhdenvertaisesta näkökulmasta. Ongelmatilanteissa kuten rikoksen kohdalla tapaus taustoitetaan, ja katsotaan, minkälaiset elämään liittyvät tekijät ovat vaikuttaneet käyttäytymisen syntymiseen. Maahanmuuttajaa ei katsota pelkkänä kulttuurin ohjaamaan koneena eikä suomalaista pelkkänä olosuhteiden, huonon kasvatuksen tai ADHD:n uhrina.
Tällaisessa yhteiskunnassa pitääisi antaa kaikille mahdollisuus keskustella yhteisistä pelisäännöistä. Tällöin myös pidetään mahdollisena sitä, että sekä maahanmuuttajalle että suomalaiselle saa suuttua silloin kun käyttäytyminen antaa sille aihetta.
On täyttä latvakakkosten löpinää väittää että maahanmuuttajan sosiaaliset ongelmat tai rikollisuus olisi todiste siitä että eri uskontojen ja etnisyyksien yhteinen yhteiskunta on mahdottomuus. Ranskan lähiömellakat tai kiihkoislamismi eivät ole puhtaita kulttuuri-ilmiöitä, vaan seurauksia marginalisoivasta sosiaalipolitiikasta, jossa ihmisryhmien vuorovaikutus jää viranomais- ja aktivistitasolle.
Ihminen reagoi saamaansa kohteluun niillä välineillä, tiedoilla ja asenteilla, jotka hänen on mahdollista lähipiirissään oppia. Sillä ei ole mitään merkitystä onko ihmisellä korkea koulutus tai paljon rahaa. Jos ystäväpiiri muodostuu vain omista tutuista, sisäpiireistä eikä erilaisuutta jouduta kunnolla käsittelemään, on varsin yleistä että tyhmät päät lyövät toisensa yhteen radikaalin liikkeen muodossa. Tästä on kyse sekä Suomen kansan sinivalkoisten, Hell's Angelsin että radikaalien islamistien kohdalla.
Kyllä koulutettukin ihminen voi olla putkinäköinen pölvästi, oli hän sitten mistä tahansa kotoisin ja tunnusti hän mitä uskontoa tahansa. Kyse on normaaleista sosiaalisen kanssakäymisen kysymyksistä. Ihmettelen aina, miksi äärioikeistoa ja skinhead-liikettä tarkastellaan monien toimijoiden sosio-ekonomisina ilmentyminä joissa otetaan syrjäytymiset ja mielenterveysongelmat heti selitysmalleiksi. Lähiömellakoita tarkastellaan yksisuuntaisesti kulttuurien kohtaamisena.
Hölmöyksiä pystyy ennaltaehkäisemään aivan tavallisella sosiaali- ja perhetyöllä. Kun perheessä on perusasiat hyvin, on kommunikointi erilaisen kanssa helpompaa. Kotouttamistoimenpiteet ovat tässä suhteessa hyvä ja toimiva -tosin yhä kehittämisvaiheessa oleva- asia. Olisi hyvä että niiden toteuttamisessa käytettäisiin jalat maassa- lähestymistapaa, eikä ryhdyttäisi jokaisen ongelman edessä huseeraamaan kulttuurikabbalalla. Siinä ei ole mitään järkeä. Ei kristitynkään ihmisen sosiaalisia ongelmia ja tekoja tarkastella teologisen keskustelun tai raamatun avulla.
