Olen hiljattain aloittanut autokoulun, koska autolla ajamisen taitoa tulee vielä tulevaisuudessa tarvitsemaan. Panttasin ajokortin hankkimista lukioaikoina, koska tuolloin ajattelin että on parempi käydä autokoulu sitten kun on varaa käyttää autoa. Muutoin taidot rappeutuvat vuosien varrella ja tämän ikäisenä olisin varsin epävarma kulkija liikenteessä.
Osasyy autokoulun käymiseen oli myös siinä, että saimme ilmaiseksi auton. Luultavasti ajokortin hankkiminen olisi siirtynyt vielä myöhempään vaiheeseen ellei näin olisi päässyt käymään.
Ajotunnit ovat olleet melko mielenkiintoisia, koska omaa havainnointiaan on ainakin näillä ensimmäisillä tunneilla joutunut suuntaamaan melkoisen moniin asioihin. Kytkimen, kaasun ja jarrun käyttö ei ole vielä lihasmuistissa, ja huomion keskittyessä niihin muun liikenteen havainnointikyky heikkenee. Näin käy varsinkin liikennevaloissa, joissa jännitän melko paljon sitä ettei auto sammu kun pitäisi päästä lähtemään valon vaihtuessa punaisen jälkeen jälleen vihreälle. Eilen sattui jälleen kerran se, että pitäisi tehdä mäkilähtö liikennevaloissa, ja sinnehän se auto sammahti monta kertaa kun en saa pidettyä kytkintä paikallaan. Vasen jalkani vispaa jännityksestä, räntä iskee päin tuulilasia ja takana olevat autot tööttäilevät. Olo ei tunnu siltä että olo autoilun alkuhetkinä olisi mitenkään luonnollinen.
Teoriatunnilla tylsän selviltä näyttävät liikennesäännöt tuppaavat joskus paineissa unohtumaan. Suuntavilkkua kaistanvaihdossa, katso opasteisiin, katso liikennemerkkejä, katso muita tienkäyttäjiä, katso onko tuolla kolmiota, ohjaa autoa, risteykseen korkeintaan kakkosella, hidasta jo, älä paina tuossa kaasua, anna tuon mennä, nyt mennään me, odota vastaantulijaa, älä jää odottamaan kääntyvää vastaantulijaa, meillä on etuajo-oikeus, noilla on etuajo-oikeus, katso vasemmalle liikenneympyrässä, vilkkua vilkkua. Ajo-opettaja vaikuttaa turhautuneelta, minulla soi päässäni "one o'clock, time for lunch, damdi damdi dam". Ajotunnin jälkeen olo on ainakin parin tunnin ajan kuin olisi ollut jossain jumpassa vaikka istuin koko ajotunnin ohjaajan paikallani.
Autokoulu on siis melko kehollinen kokemus. Siksipä onkin paikallaan miettiä autokoulu-asiaa kehon fenomenologina tunnetun ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn (1908-1961) avulla. Lähden siis siitä, että ajo-opettaja näyttäisi aistivan auton luonteen sekä huomioon otettavat asiat kuten liikennemerkit, opasteet, muut tienkäyttäjät, tien pinnan ja koko ympärillä olevan maailman eri lailla kuin meikäläinen. Hän todennäköisesti ajelee sukkelasti ja rauhallisesti kaikkien liikennevalojen ja merkkirykelmien seassa, ikään kuin auto olisi osa häntä. Meikä kokee auton kaikin puolin ruumiini ulkopuolisena asiana, en ollenkaan ruumiin jatkeena.
Merleau-Ponty teki havainnon fenomenologiaa tarkastellessaan heuristisen jaottelun "intellektualismiin" ja "empirismiin", joista molemmat ovat hänen mielestään vajavaisia tapoja tarkastella havaintoa ja kokemusta. On hieman epävarmaa onko edes 1600-1700-luvun ajattelijat jaoteltavissa täysin tämän dikotomian mukaan, mutta olennaista onkin se millä tavoin Merleau-Ponty näiden katsantokantojen heuristisen kritiikin kautta tuo oman "elävää kokemusta" korostavan katsantokantansa.
Intellektualismi tarkoittaa sitä, että korostetaan ajattelun tai tietoisuuden sisäistä varmuutta ja oletetaan aistitieto harhaisena ja pettävänä. Descartesin "cogito, ergo sum" lienee tästä yksi selvä esimerkki, mutta Merleau-Pontyn mukaan myös kantilainen ajatus tietoisuuden lainalaisesta ja apriorisesta rakenteesta aistitietoa ohjaavana asiana edustaa intellektualismia. Lyhyesti sanottuna intellektualismi korostaa aistimisen alisteisuutta mielelle tai "hengelle". Petri Kuhmosen mukaan Merleau-Ponty ajattelee intellektualismille ominaiseksi sen, että tietoisuus, ajattelu tai henki ymmärretään omassa sisäisyydessään eli immanenttisuudessaan, "itselleen olevana" (pour soi). Ongelmaksi muodostuu se, että kun tietoisuudelle annetaan niin merkittävä osa aistimusten selittäjänä, kehollisuuden ja "maailman" merkitys aistihavainnossa jätetään kokonaan huomiotta. Intellektualismin ongelma konkretisoituu esimerkiksi silloin jos kuvitellaan että ihmiseltä puuttuu käsi. Vaikka aistimus redusoitaisiin mielen rakenteeseen klassisella "aivot altaassa"- esimerkillä (tiedemiehet syöttävät sähköimpulsseja aivoihin ja synnyttävät aistimuksia), ei se tee kädettömyyden aistimuksesta itsestään sen vähemmän toimintaan ja kokemukseen vaikuttavaa.
"Empirismille" puolestaan on ominaista oletus objektiivisesta maailmasta eli siitä, että havainto määräytyy kohteesta käsin, ei ihmisen mielen rakenteesta. Havainnolle on olemassa objektiivinen perusta mielen ulkoisessa maailmassa, ja enemmän tai vähemmän passiivinen mieli toimii erilaisten aistimusten yhdistäjänä. Empiristille havaitseminen on sama kuin aistiminen. Sikäli kun "mielen rakenne" on lainkaan olemassa, se syntyy lockelaiseen tyhjään tauluun erilaisten aistikokemusten muovaamana. Tästä on ziljoona klassista esimerkkiä, esim. kausaliteetti. Kausaliteetin idea syntyy siitä kun olemme tottuneet yhdistämään aistihavaintoja tietyllä tavalla kokemukseen perustuen. Auringon nousun olettamus on kokemusten määräämää, samoin biljardipallojen törmäilyt jne.
Merleau-Pontyn mielestä empirismin ongelma on siinä, että intellektualismissa liikaa korostuneelle mielen aktiviteetille ei anneta oikeastaan mitään sijaa. Petri Kuhmosen mukaan tietoisuus tai mieli on tällöin enemmänkin luonteeltaan objektiivisen maailman heijastuma tai sen kuva, representaatio. Näin tietoisuudesta tulee vain ulkoisen kohteellisuuden kahdentuminen, ikään kuin sisäinen kopio ulkoisesta todellisuudesta. Empirismille objektiivinen maailma on realiteetti, jota määrittää sen oleminen "itsessään" (en soi).
Merleau-Ponty ei halua rakentaa mitään empirismin ja intellektualismin synteesiä. Hänen mielestään molemmat ovat vain eri lähtökohdistaan huolimatta samalla tavalla väärässä. Molemmat ovat objektiivisen ajattelun muotoja, joissa koitetaan luoda yleisesti pätevä teoria siitä miten havainto syntyy. Intellektualistille "objektiivinen" ja varma havainnon lähtökohta on mielen rakenne, empiristille aistihavainto.
Merleau-Ponty korostaa havainnon elävää luonnetta. Tietoisuudessa syntyy erilaisia skeemoja, tapoja käsitteellistää ja tehdä havainnot ymmärrettäväksi. Nämä skeemat yhdistyvät toisiin skeemoihin jatkuvassa prosessissa. Kun esimerkiksi näen punaista väriä jossain, en aisti koskaan pelkkää punaisuutta, vaan vaihtelevia skeemojen kimppuja riippuen siitä missä punaista väriä näen. Liikennevaloissa näkyvä punainen synnyttää hyvin erilaista ajattelua ja toimintaa kuin vaikka punalipussa tai omenassa aistittu punaisuus. Havainto ei koskaan puhdas empiristinen aistimus. Havaintoa edeltävät olettamukset, tottumukset ja teoriat vaikuttavat varsin paljon siihen, millaiseen toimintaan tai ajatteluun aistimus johtaa.
Hänen mukaansa niin filosofialla kuin erityistieteelläkään ei voi olla kartesiolaista varmaa perustaa joko sisäisessä tai ulkoisessa maailmassa. Käsitteiden synty ja havaintojen ymmärrettäväksi tekemisen prosessi on jatkuva ja loputon, eikä sillä ole varmaa perustaa. Havainnot vaikuttavat siihen, millaisia teorioita, selitysmalleja ja toimintamalleja ihminen rakentaa. Samalla tehdyt teoriat, skeemat ja kategoriat vaikuttavat havainnoimisen tapaan. Merleau-Pontyn fenomenologia (kontra-Husserl) ei siis ole eikä pyri olemaan objektiivista tiedettä, vaan se pyrkii tuomaan esiin tieteen ja filosofian esiteoreettisen kerroksen.
Merleau-Ponty tulee varsin lähelle Martin Heideggerin eksistentiaaliontologiaa ilmaistessaan pääteoksessaan Havainnon Fenomenologia ihmisen olevan "tuomittu ymmärrykseen/merkitykseen". Tämä tarkoittaa sitä, että ajattelija on "maailmassa" samalla tavoin kuin Heidegger ilmaisi ihmisen olevan heitettynä maailmaan.
Toisin kuin Heidegger ja esimerkiksi Michel Foucault, Merleau-Ponty ei ole samalla tavalla skeptinen ihmistä tutkivien erityistieteiden suhteen, vaan hän käyttää empiirisiä ihmistieteitä kehon fenomenologian ja ihmisen maailmasuhteen merkityksen konkretisoinnissa. Foucaulthan saattaisi heristää sormeaan Merleau-Pontylle ja itse asiassa varsin Merleau-Pontylaisin painotuksin korostaa sitä, kuinka tiedontahto ja tiedettä konstituoivat yhteiskunnalliset ilmaantumisehdot, tieto-valtasuhteet ja kamppailut vaikuttavat Merleau-Pontyn tapaan tarkastella psykologiatieteen erityisilmiöitä kehon fenomenologiassa.
Merleau-Pontyn erityistieteelliset esimerkit ovat kuitenkin kiintoisia ja hyviä havainnollistamaan ihmisen "elävän havainnon" merkitystä kokemuksen ja toiminnan synnyssä.
Tunnetuin on niin sanottu aaveraajailmiö. Intellektualistinen psykologia korostaa aaveraajailmiössä raajan olemassaolon aktiivisen muistamisen tai sen menettämisen aktiivisen unohtamisen merkitystä. Empiristinen, fysiologinen selitysmalli taas näkisi amputaation jälkeisen haamuraajakokemuksen hermostollisena ilmiönä.
Intellektualistista muistamisselitystä vastaan asettuu se, että kokemus on aktuaalisesti läsnä eikä liity vain menneisyyteen. Jos aistimus taas selitettäisiin esim. unohtamisena, olisi vaikea selittää miksi ihminen ei yritä käyttää amputoitua raajaansa. Empirististä selitystä vastaan asettuu mm. se, että hermoratojen anestesinen lamauttaminen ei poista ilmiötä.
Merleau-Pontyn elävän havainnon ja kehollisen kokemuksen fenomenologinen selitysmalli olisi toisenlainen.
Petri Kuhmosen mukaan ” Merleau-Pontylle aaveraaja ilmaisee sisäsyntyistä olemistamme maailmassa, sellaista 'minää', joka on punoutunut tiettyyn esineelliseen ja ihmisten väliseen ympäristöön. Raajan kokemisen jatkuvuus sen menettämisen jälkeen on ilmausta siitä, että kehon aiempi elämä maailmaan suuntautuneena on yhä avoin. Kätemme ja jalkamme eivät ole vain ruumiimme osia, vaan pikemmin spontaania ja toiminnallista minuuttamme. Jokapäiväisessä elämässämme käsi on jatkuvasti valmis tarttumaan, koskettamaan ja tunnistamaan, eikä sen avaama spontaani toimintapiiri lakkaa samalla tavalla yhdellä kertaa kuin jos käsi fyysisen ruumiimme osana leikattaisiin irti.”
Merleau-Ponty puhuukin tapakehosta, jolla tarkoitetaan ihmisruumiin jatkuvaa käytännöllistä maailmaan suuntautuneisuutta. Tapakehollisuus ilmenee siinä, kuinka ihmisruumis oppii toimimaan vaikkapa tietyyn yhteiskuntaan tai kulttuuriin liittyvällä tavalla ilman että havainnoija tai kokija aktiivisesti miettisi toimintaansa. Perinteisenä esimerkkinä tapakehosta voidaan pitää esimerkiksi sitä, kun ihminen oppii ajamaan polkupyörällä tai toimimaan muulla tavoin rutiinimaisesti selkäytimestä: pukeutumalla vaatteisiin, käyttämällä silmälaseja, joskus jopa unohtamalla silmälasinsa nenälleen. Tapakeho konkretisoituu esimerkiksi liikuntatunneilta tutuissa telinevaiston tai lihasmuistin kaltaisissa ilmiöissä. Telinevaistossa ihminen ei aktiivisesti havainnoi maailmaa eikä myöskään toimi puhtaana "cogitona", vaan ruumis ikään kuin on ajan ja oppimisen kuluessa sopeutunut tiettyyn rutiiniin.
Näiden käsitteellistysten kautta tullaan autolla ajamiseen ja autokouluun. Kytkimen, jarrun ja kaasun käyttäminen vielä tässä vaiheessa vaatii itseltäni aktiivista muistamista, keskittymistä siihen missä suhteessa käytän kytkintä ja kaasua esimerkiksi liikennevaloissa. Tämä kaikki keskittyminen on muusta havainnoinnista pois, jolloin ajaminen on pakosti epävarmempaa. Ohjaajalta kaikki sujuu kuin sukkula ja poljinten käyttö ei vaadi juuri minkäänlaista ajattelua. Koko havainnointikenttä on aivan toisenlaisessa tilanteessa, ja aikaa jää esimerkiksi sen miettimiseen, vaihtaako valojen jälkeen kaistaa tai mitä tekisi rikkinäiselle jääkaapille kotopuolessa.
Olen kuitenkin jo sen verran ottanut ajotunteja, että tietyistä autoilijalle välttämättömistä havainnointi- ja liikennekäyttäytymistavoista on jo tullut tapakehollista rutiinia. Mielenkiintoista tässä on se, että se on vaikuttanut myös muuhun liikennekäyttäytymiseeni, erityisesti polkupyörällä ajamiseeni. Enää en käytä juuri ollenkaan jalkakäytävää pyöräilyyn, ja katson aina taakseni jos olen kääntymässä jonnekin. En poukkoile miten sattuu, näytän käsimerkkiä, pyrin ryhmittymään esim. cygnauksenkadulla oikealle kaistalle. Käytän polkupyörää kuin autoa. Tämä tekee pyöräilystä turvallisempaa.
Mitä kummallisinta, autokoulu on jotenkin vaikuttanut myös yhteiskunnalliseen ajatteluuni, lähinnä sillä tavoin että jotkut vaikeammat teoriat voi joskus konkretisoida itselle autokoulun avulla. Esimerkiksi Michel Foucault'n dispositiivin käsitettä olen miettinyt liikennejärjestelmän kautta. Kyllä autokoulusta on siis monenlaista hyötyä. Myös se, kuinka autokoulussa oppii hermojen hallintaa ja toisten huomioonottamista liikenteessä voittaa vaikka minkä psykologin. Hermojen hallinta ja toisten huomioonottaminenhan on siirrettävissä liikenteestä muuhunkin elämään.
En kuitenkaan varauksettomasti kannata yksityisautoilua. Tämä ei ole kannanotto autoilun puolesta. Jotenkin vain autokoulu toi mukavan fenomenologisen kokemuksen. Elämismaailmaan tuli uusi pieni pirskahdus jännyyttä.
Merleau-Pontya koskeva tieto ja ymmärrys on omaksuttu filosofian luennoilla ja copy-pastetettu aivoihini seuraavasta tekstistä:
Kuhmonen, Petri 1995: "Merleau-Pontyn filosofia", teoksessa Laine, Timo& Kuhmonen, Petri: Filosofinen antropologia. Jyväskylä, Atena kustannus.
Osasyy autokoulun käymiseen oli myös siinä, että saimme ilmaiseksi auton. Luultavasti ajokortin hankkiminen olisi siirtynyt vielä myöhempään vaiheeseen ellei näin olisi päässyt käymään.
Ajotunnit ovat olleet melko mielenkiintoisia, koska omaa havainnointiaan on ainakin näillä ensimmäisillä tunneilla joutunut suuntaamaan melkoisen moniin asioihin. Kytkimen, kaasun ja jarrun käyttö ei ole vielä lihasmuistissa, ja huomion keskittyessä niihin muun liikenteen havainnointikyky heikkenee. Näin käy varsinkin liikennevaloissa, joissa jännitän melko paljon sitä ettei auto sammu kun pitäisi päästä lähtemään valon vaihtuessa punaisen jälkeen jälleen vihreälle. Eilen sattui jälleen kerran se, että pitäisi tehdä mäkilähtö liikennevaloissa, ja sinnehän se auto sammahti monta kertaa kun en saa pidettyä kytkintä paikallaan. Vasen jalkani vispaa jännityksestä, räntä iskee päin tuulilasia ja takana olevat autot tööttäilevät. Olo ei tunnu siltä että olo autoilun alkuhetkinä olisi mitenkään luonnollinen.
Teoriatunnilla tylsän selviltä näyttävät liikennesäännöt tuppaavat joskus paineissa unohtumaan. Suuntavilkkua kaistanvaihdossa, katso opasteisiin, katso liikennemerkkejä, katso muita tienkäyttäjiä, katso onko tuolla kolmiota, ohjaa autoa, risteykseen korkeintaan kakkosella, hidasta jo, älä paina tuossa kaasua, anna tuon mennä, nyt mennään me, odota vastaantulijaa, älä jää odottamaan kääntyvää vastaantulijaa, meillä on etuajo-oikeus, noilla on etuajo-oikeus, katso vasemmalle liikenneympyrässä, vilkkua vilkkua. Ajo-opettaja vaikuttaa turhautuneelta, minulla soi päässäni "one o'clock, time for lunch, damdi damdi dam". Ajotunnin jälkeen olo on ainakin parin tunnin ajan kuin olisi ollut jossain jumpassa vaikka istuin koko ajotunnin ohjaajan paikallani.
Autokoulu on siis melko kehollinen kokemus. Siksipä onkin paikallaan miettiä autokoulu-asiaa kehon fenomenologina tunnetun ranskalaisen filosofin Maurice Merleau-Pontyn (1908-1961) avulla. Lähden siis siitä, että ajo-opettaja näyttäisi aistivan auton luonteen sekä huomioon otettavat asiat kuten liikennemerkit, opasteet, muut tienkäyttäjät, tien pinnan ja koko ympärillä olevan maailman eri lailla kuin meikäläinen. Hän todennäköisesti ajelee sukkelasti ja rauhallisesti kaikkien liikennevalojen ja merkkirykelmien seassa, ikään kuin auto olisi osa häntä. Meikä kokee auton kaikin puolin ruumiini ulkopuolisena asiana, en ollenkaan ruumiin jatkeena.
Merleau-Ponty teki havainnon fenomenologiaa tarkastellessaan heuristisen jaottelun "intellektualismiin" ja "empirismiin", joista molemmat ovat hänen mielestään vajavaisia tapoja tarkastella havaintoa ja kokemusta. On hieman epävarmaa onko edes 1600-1700-luvun ajattelijat jaoteltavissa täysin tämän dikotomian mukaan, mutta olennaista onkin se millä tavoin Merleau-Ponty näiden katsantokantojen heuristisen kritiikin kautta tuo oman "elävää kokemusta" korostavan katsantokantansa.
Intellektualismi tarkoittaa sitä, että korostetaan ajattelun tai tietoisuuden sisäistä varmuutta ja oletetaan aistitieto harhaisena ja pettävänä. Descartesin "cogito, ergo sum" lienee tästä yksi selvä esimerkki, mutta Merleau-Pontyn mukaan myös kantilainen ajatus tietoisuuden lainalaisesta ja apriorisesta rakenteesta aistitietoa ohjaavana asiana edustaa intellektualismia. Lyhyesti sanottuna intellektualismi korostaa aistimisen alisteisuutta mielelle tai "hengelle". Petri Kuhmosen mukaan Merleau-Ponty ajattelee intellektualismille ominaiseksi sen, että tietoisuus, ajattelu tai henki ymmärretään omassa sisäisyydessään eli immanenttisuudessaan, "itselleen olevana" (pour soi). Ongelmaksi muodostuu se, että kun tietoisuudelle annetaan niin merkittävä osa aistimusten selittäjänä, kehollisuuden ja "maailman" merkitys aistihavainnossa jätetään kokonaan huomiotta. Intellektualismin ongelma konkretisoituu esimerkiksi silloin jos kuvitellaan että ihmiseltä puuttuu käsi. Vaikka aistimus redusoitaisiin mielen rakenteeseen klassisella "aivot altaassa"- esimerkillä (tiedemiehet syöttävät sähköimpulsseja aivoihin ja synnyttävät aistimuksia), ei se tee kädettömyyden aistimuksesta itsestään sen vähemmän toimintaan ja kokemukseen vaikuttavaa.
"Empirismille" puolestaan on ominaista oletus objektiivisesta maailmasta eli siitä, että havainto määräytyy kohteesta käsin, ei ihmisen mielen rakenteesta. Havainnolle on olemassa objektiivinen perusta mielen ulkoisessa maailmassa, ja enemmän tai vähemmän passiivinen mieli toimii erilaisten aistimusten yhdistäjänä. Empiristille havaitseminen on sama kuin aistiminen. Sikäli kun "mielen rakenne" on lainkaan olemassa, se syntyy lockelaiseen tyhjään tauluun erilaisten aistikokemusten muovaamana. Tästä on ziljoona klassista esimerkkiä, esim. kausaliteetti. Kausaliteetin idea syntyy siitä kun olemme tottuneet yhdistämään aistihavaintoja tietyllä tavalla kokemukseen perustuen. Auringon nousun olettamus on kokemusten määräämää, samoin biljardipallojen törmäilyt jne.
Merleau-Pontyn mielestä empirismin ongelma on siinä, että intellektualismissa liikaa korostuneelle mielen aktiviteetille ei anneta oikeastaan mitään sijaa. Petri Kuhmosen mukaan tietoisuus tai mieli on tällöin enemmänkin luonteeltaan objektiivisen maailman heijastuma tai sen kuva, representaatio. Näin tietoisuudesta tulee vain ulkoisen kohteellisuuden kahdentuminen, ikään kuin sisäinen kopio ulkoisesta todellisuudesta. Empirismille objektiivinen maailma on realiteetti, jota määrittää sen oleminen "itsessään" (en soi).
Merleau-Ponty ei halua rakentaa mitään empirismin ja intellektualismin synteesiä. Hänen mielestään molemmat ovat vain eri lähtökohdistaan huolimatta samalla tavalla väärässä. Molemmat ovat objektiivisen ajattelun muotoja, joissa koitetaan luoda yleisesti pätevä teoria siitä miten havainto syntyy. Intellektualistille "objektiivinen" ja varma havainnon lähtökohta on mielen rakenne, empiristille aistihavainto.
Merleau-Ponty korostaa havainnon elävää luonnetta. Tietoisuudessa syntyy erilaisia skeemoja, tapoja käsitteellistää ja tehdä havainnot ymmärrettäväksi. Nämä skeemat yhdistyvät toisiin skeemoihin jatkuvassa prosessissa. Kun esimerkiksi näen punaista väriä jossain, en aisti koskaan pelkkää punaisuutta, vaan vaihtelevia skeemojen kimppuja riippuen siitä missä punaista väriä näen. Liikennevaloissa näkyvä punainen synnyttää hyvin erilaista ajattelua ja toimintaa kuin vaikka punalipussa tai omenassa aistittu punaisuus. Havainto ei koskaan puhdas empiristinen aistimus. Havaintoa edeltävät olettamukset, tottumukset ja teoriat vaikuttavat varsin paljon siihen, millaiseen toimintaan tai ajatteluun aistimus johtaa.
Hänen mukaansa niin filosofialla kuin erityistieteelläkään ei voi olla kartesiolaista varmaa perustaa joko sisäisessä tai ulkoisessa maailmassa. Käsitteiden synty ja havaintojen ymmärrettäväksi tekemisen prosessi on jatkuva ja loputon, eikä sillä ole varmaa perustaa. Havainnot vaikuttavat siihen, millaisia teorioita, selitysmalleja ja toimintamalleja ihminen rakentaa. Samalla tehdyt teoriat, skeemat ja kategoriat vaikuttavat havainnoimisen tapaan. Merleau-Pontyn fenomenologia (kontra-Husserl) ei siis ole eikä pyri olemaan objektiivista tiedettä, vaan se pyrkii tuomaan esiin tieteen ja filosofian esiteoreettisen kerroksen.
Merleau-Ponty tulee varsin lähelle Martin Heideggerin eksistentiaaliontologiaa ilmaistessaan pääteoksessaan Havainnon Fenomenologia ihmisen olevan "tuomittu ymmärrykseen/merkitykseen". Tämä tarkoittaa sitä, että ajattelija on "maailmassa" samalla tavoin kuin Heidegger ilmaisi ihmisen olevan heitettynä maailmaan.
Toisin kuin Heidegger ja esimerkiksi Michel Foucault, Merleau-Ponty ei ole samalla tavalla skeptinen ihmistä tutkivien erityistieteiden suhteen, vaan hän käyttää empiirisiä ihmistieteitä kehon fenomenologian ja ihmisen maailmasuhteen merkityksen konkretisoinnissa. Foucaulthan saattaisi heristää sormeaan Merleau-Pontylle ja itse asiassa varsin Merleau-Pontylaisin painotuksin korostaa sitä, kuinka tiedontahto ja tiedettä konstituoivat yhteiskunnalliset ilmaantumisehdot, tieto-valtasuhteet ja kamppailut vaikuttavat Merleau-Pontyn tapaan tarkastella psykologiatieteen erityisilmiöitä kehon fenomenologiassa.
Merleau-Pontyn erityistieteelliset esimerkit ovat kuitenkin kiintoisia ja hyviä havainnollistamaan ihmisen "elävän havainnon" merkitystä kokemuksen ja toiminnan synnyssä.
Tunnetuin on niin sanottu aaveraajailmiö. Intellektualistinen psykologia korostaa aaveraajailmiössä raajan olemassaolon aktiivisen muistamisen tai sen menettämisen aktiivisen unohtamisen merkitystä. Empiristinen, fysiologinen selitysmalli taas näkisi amputaation jälkeisen haamuraajakokemuksen hermostollisena ilmiönä.
Intellektualistista muistamisselitystä vastaan asettuu se, että kokemus on aktuaalisesti läsnä eikä liity vain menneisyyteen. Jos aistimus taas selitettäisiin esim. unohtamisena, olisi vaikea selittää miksi ihminen ei yritä käyttää amputoitua raajaansa. Empirististä selitystä vastaan asettuu mm. se, että hermoratojen anestesinen lamauttaminen ei poista ilmiötä.
Merleau-Pontyn elävän havainnon ja kehollisen kokemuksen fenomenologinen selitysmalli olisi toisenlainen.
Petri Kuhmosen mukaan ” Merleau-Pontylle aaveraaja ilmaisee sisäsyntyistä olemistamme maailmassa, sellaista 'minää', joka on punoutunut tiettyyn esineelliseen ja ihmisten väliseen ympäristöön. Raajan kokemisen jatkuvuus sen menettämisen jälkeen on ilmausta siitä, että kehon aiempi elämä maailmaan suuntautuneena on yhä avoin. Kätemme ja jalkamme eivät ole vain ruumiimme osia, vaan pikemmin spontaania ja toiminnallista minuuttamme. Jokapäiväisessä elämässämme käsi on jatkuvasti valmis tarttumaan, koskettamaan ja tunnistamaan, eikä sen avaama spontaani toimintapiiri lakkaa samalla tavalla yhdellä kertaa kuin jos käsi fyysisen ruumiimme osana leikattaisiin irti.”
Merleau-Ponty puhuukin tapakehosta, jolla tarkoitetaan ihmisruumiin jatkuvaa käytännöllistä maailmaan suuntautuneisuutta. Tapakehollisuus ilmenee siinä, kuinka ihmisruumis oppii toimimaan vaikkapa tietyyn yhteiskuntaan tai kulttuuriin liittyvällä tavalla ilman että havainnoija tai kokija aktiivisesti miettisi toimintaansa. Perinteisenä esimerkkinä tapakehosta voidaan pitää esimerkiksi sitä, kun ihminen oppii ajamaan polkupyörällä tai toimimaan muulla tavoin rutiinimaisesti selkäytimestä: pukeutumalla vaatteisiin, käyttämällä silmälaseja, joskus jopa unohtamalla silmälasinsa nenälleen. Tapakeho konkretisoituu esimerkiksi liikuntatunneilta tutuissa telinevaiston tai lihasmuistin kaltaisissa ilmiöissä. Telinevaistossa ihminen ei aktiivisesti havainnoi maailmaa eikä myöskään toimi puhtaana "cogitona", vaan ruumis ikään kuin on ajan ja oppimisen kuluessa sopeutunut tiettyyn rutiiniin.
Näiden käsitteellistysten kautta tullaan autolla ajamiseen ja autokouluun. Kytkimen, jarrun ja kaasun käyttäminen vielä tässä vaiheessa vaatii itseltäni aktiivista muistamista, keskittymistä siihen missä suhteessa käytän kytkintä ja kaasua esimerkiksi liikennevaloissa. Tämä kaikki keskittyminen on muusta havainnoinnista pois, jolloin ajaminen on pakosti epävarmempaa. Ohjaajalta kaikki sujuu kuin sukkula ja poljinten käyttö ei vaadi juuri minkäänlaista ajattelua. Koko havainnointikenttä on aivan toisenlaisessa tilanteessa, ja aikaa jää esimerkiksi sen miettimiseen, vaihtaako valojen jälkeen kaistaa tai mitä tekisi rikkinäiselle jääkaapille kotopuolessa.
Olen kuitenkin jo sen verran ottanut ajotunteja, että tietyistä autoilijalle välttämättömistä havainnointi- ja liikennekäyttäytymistavoista on jo tullut tapakehollista rutiinia. Mielenkiintoista tässä on se, että se on vaikuttanut myös muuhun liikennekäyttäytymiseeni, erityisesti polkupyörällä ajamiseeni. Enää en käytä juuri ollenkaan jalkakäytävää pyöräilyyn, ja katson aina taakseni jos olen kääntymässä jonnekin. En poukkoile miten sattuu, näytän käsimerkkiä, pyrin ryhmittymään esim. cygnauksenkadulla oikealle kaistalle. Käytän polkupyörää kuin autoa. Tämä tekee pyöräilystä turvallisempaa.
Mitä kummallisinta, autokoulu on jotenkin vaikuttanut myös yhteiskunnalliseen ajatteluuni, lähinnä sillä tavoin että jotkut vaikeammat teoriat voi joskus konkretisoida itselle autokoulun avulla. Esimerkiksi Michel Foucault'n dispositiivin käsitettä olen miettinyt liikennejärjestelmän kautta. Kyllä autokoulusta on siis monenlaista hyötyä. Myös se, kuinka autokoulussa oppii hermojen hallintaa ja toisten huomioonottamista liikenteessä voittaa vaikka minkä psykologin. Hermojen hallinta ja toisten huomioonottaminenhan on siirrettävissä liikenteestä muuhunkin elämään.
En kuitenkaan varauksettomasti kannata yksityisautoilua. Tämä ei ole kannanotto autoilun puolesta. Jotenkin vain autokoulu toi mukavan fenomenologisen kokemuksen. Elämismaailmaan tuli uusi pieni pirskahdus jännyyttä.
Merleau-Pontya koskeva tieto ja ymmärrys on omaksuttu filosofian luennoilla ja copy-pastetettu aivoihini seuraavasta tekstistä:
Kuhmonen, Petri 1995: "Merleau-Pontyn filosofia", teoksessa Laine, Timo& Kuhmonen, Petri: Filosofinen antropologia. Jyväskylä, Atena kustannus.
