Luin joululomalla Mikko Meriläisen kirjan Wigwam-yhtyeestä. Vaikka sivuja oli useampi sata, oli kirja suhteellisen helppo lukea muutamassa päivässä aiheensa vuoksi.
Simppelisti kirjan nimi on Wigwam. Kirjan punaisen langan muodostaa ensimmäisen kunnolla kansainvälisesti pätevän suomalaisen orkesterin ja sen jäsenten vaiheet 60-luvun lopulta 2000-luvun alun reunioneihin. Samalla kirja on myös mukava sukellus suomalaisen pop-musiikin historiaan ja kehitysvaiheisiin yhden bändin ja sen lähipiirin näkökulmasta.
Wigwamin jäsenten uran alkuvaiheissa pop-musiikki ja siihen liittyvä tekninen, tuotannollinen tai mikä tahansa muu osaaminen oli vielä varsin alkeellisella tasolla verrattuna esimerkiksi länsinaapuriin. Englantilainen ihminenkin oli Suomessa vielä 60-luvulla sen sorttinen ulkomaan ihme, että Jim Pembroke repäistiin lähes heti maahantulon jälkeen erilaisille keikoille joita mainostettiin "suoraan Lontoosta"- iskulauseilla.
Oli onnenpotku että suurin piirtein samoihin aikoihin kun Pembroke oli jo keikkailemassa, Suomeen perustettiin Christian Swindtin, Atte Blomin ja Otto Donnerin Love Records, jonka ideana oli tarjota foorumi vaihtoehtoiselle musiikille. Levytuotannollisessa mielessähän englanninkielinen pop oli 60-luvun Suomessa vaihtoehtomusaa.
Love Recordsin kolmantena tuotantopläjäyksenä tuli Wigwamin esiasteen, Blues Sectionin pitkäsoitto, jolla Wigwamin tyypeistä soittelevat Pembroken lisäksi myös Ronnie Österberg sekä deep pop-vaiheen basisti Måns Groundstroem. Blues Sectionista ei tullut kovin pitkäikäistä orkesteria, mutta heidän debyyttinsä on kuitenkin Albania-soundeistaan ja laahaavista biiseistä huolimatta merkittävä osa suomalaisen pop-musiikin historiaa.
Wigwamin ensimmäinen levy Hard'n' Horny tupsahti pihalle 1969. Kuulin sitä ensimmäisen kerran yläasteikäisenä 90-luvun puolivälissä, muistaakseni 1996. Levy ei ihan uponnut ensi kerralla, vaan ensimmäinen kunnon kontakti yhtyeeseen tuli joskus lukioajan alussa, kun kuuntelin Nuclear Nightclubia. Kesällä -96 tykästyin melko kovastikin Wigwamiin, Pressaan ja vastaavankaltaisiin englannin orkestereihin. Musiikkimaun myöhemmän rakentumisen kannalta melko oleellista on se, millaista musiikkia ihminen alkaa kuunnella n. 15-vuotiaana; murrosiän loppuvaiheessa, jolloin yksilö alkaa niin sanotusti funtsimaan asioita ja tekee selkeämpiä pesäeroja suhteessa juttuihin, jotka eivät tunnu omalta.
Wigwam ja Pressa olivat minulle siis ikäkausiyhtyeitä, bändejä joihin liittyi aika paljon muitakin juttuja kuin se musiikki. Erilaiset hippiunelmat elivät melko ihanina 16-17-vuotiaan päässä kyseisiä bändejä kuunnellessa varsinkin lukioaikana, jolloin en asunut himassa vaan omassa solukämpässä Joensuun Penttilässä.
Olin sen verran naiivi, että koin Jukka Gustavsonin nykyisin naurunpyrskähdyksiä herättävät lyriikat jotenkin hirveän läheisinä osina omaa elämääni. Yksi lempparibiisini oli En aio paeta, joka menee näin:
"Kuolenko pian,
muutunko pian
etäännynkö tuskasta, jonka olen toivonut voivani säilyttää
enkö koskaan löydä rakkautta joho voisin tarttua ja unohtaa
hetkeksi etten koskaan voi etten koskaan saa muuttaa itseäni
kuolenko pian, unohdanko pian
etten tiedä löydänkö koskaan ihmistä, jota uskaltaisin koskettaa
Jumalani, miksi se mikä illalla on kaunista on aamulla niin rumaa?
Miksi? Voitko selittää sen tai, onhan meidän kaikkienkin jätettävä
ruumiimme ja siirryttävä muualle"
Fänitin siis Wigwamia ja muita progeorkestereita, koska niitä kuunnellessa oli mahdollista kuvitella kesäisiä, kukkaisia ja raikkaita maailmoja, joissa lehtipuun huojuvien oksien välistä pilkistelee aurinko ja Hammond-B3, Fender Rhodes, Mini-moog, VCS-3 ja Mellotron mylläilevät. Hommasin kaikki Wigwamin, Pressan, Haikaran yms. levyt sekä myös läjän näiden bändien epävirallisempia tallenteita, joiden välispiikit ovat huvittavia. (Haikara: "Helou, ai äm daboljuu Lehtinen"; Wigwam: "Ja seuraavaksi telttaporukka Wigwam, ja kappaleen nimi on... luusiiin höööuuulld").
Wigwam-kirjaa lukiessa mielenkiintoinen tunne oli se, että minua alkoi koko ajan vituttaa. Tämä johtui siitä, että tekstiä lukiessa tuli mieleen Wigwamin ohella monia muita asioita, jotka liittyivät siihen aikaan, jolloin Wigwamia diggailin. Olin tuolloin niin pöhkö ja ehdoton pojankloppi, melkoinen juniori.
Hippihaaveet elivät niin vahvoina, että saatoin loukkaantua kun omiin 90-luvun lopun trendimusiikkeihinsa samalla innolla uppoutunut trendi-ihminen sanoi poikkipuolisen sanan jutskoistani. Poikkipuoliset sanat eivät tuolloin olleet harvinaisuus, ensinnäkin siksi koska oma tyylini ei ollut tuolloin kovin muodikas, toisekseen siksi että olin silti varsin innokas ja ehdoton selittämään jutuistani, kolmanneksi siksi että muut saattoivat olla yhtä innostuneita omista jutuistaan ja ilmaisivat tästä syystä varsin selkeästi inhonsa meikäläisen juttuja kohtaan.
Täysin oma lukunsa oli vielä se, että tapasin ensimmäisen "tyttöystäväni" Mikko Meriläisen Wigwam-sivuston guestbookissa. Ihan hupsua, mutta ymmärrettävästi oma vitutuksen aiheensa. Ei meillä ollut mitään muuta yhteistä kuin se musiikki ja ne hippihaaveet. Kumpikin eli omissa maailmoissaan. En minä häntä oikeasti ottanut missään huomioon, vaan hän oli ennemminkin hippihaaveideni jatke.
Nykyisin kun olen hieman aikuistunut (en paljoa), niin en voi sietää hetkeäkään Wigwamia. Jos jossain soi Wigwam, niin on melkein pakko kaivaa Ipod esille ja nopeasti näplätä Motörhead soimaan. Tämä johtuu siitä, että inhoan sitä jätkää. Sitä fuckin' 18-vuotiasta lukiolaista, joka haaveilee hippielämästä eikä tiedä mistään mitään eikä kunnioita ollenkaan toisten ihmisten mielihaluja. Samalla kun ihminen muuttuu ihmisenä, niin pakosti tulee tehtyä myös pesäeroa vanhoihin musiikkeihin, koska ne liittyvät niin paljon siihen pönttöpäiseen elämänvaiheeseen.
Nykyisin musiikki ei ole niin ehdoton juttu. Hippiunelman suuri kertomus on vaihtunut lukuisiin pieniin kertomuksiin. Musiikinkuuntelussa ei ole enää sisäänpäinkääntyneitä haaveita, vaan erilaista huumoria, mielikuvituksellisuutta ja keveyttä. Genrerajat paukkuvat ja lahkeet lepattavat. Aah kun on kivvaa.
Simppelisti kirjan nimi on Wigwam. Kirjan punaisen langan muodostaa ensimmäisen kunnolla kansainvälisesti pätevän suomalaisen orkesterin ja sen jäsenten vaiheet 60-luvun lopulta 2000-luvun alun reunioneihin. Samalla kirja on myös mukava sukellus suomalaisen pop-musiikin historiaan ja kehitysvaiheisiin yhden bändin ja sen lähipiirin näkökulmasta.
Wigwamin jäsenten uran alkuvaiheissa pop-musiikki ja siihen liittyvä tekninen, tuotannollinen tai mikä tahansa muu osaaminen oli vielä varsin alkeellisella tasolla verrattuna esimerkiksi länsinaapuriin. Englantilainen ihminenkin oli Suomessa vielä 60-luvulla sen sorttinen ulkomaan ihme, että Jim Pembroke repäistiin lähes heti maahantulon jälkeen erilaisille keikoille joita mainostettiin "suoraan Lontoosta"- iskulauseilla.
Oli onnenpotku että suurin piirtein samoihin aikoihin kun Pembroke oli jo keikkailemassa, Suomeen perustettiin Christian Swindtin, Atte Blomin ja Otto Donnerin Love Records, jonka ideana oli tarjota foorumi vaihtoehtoiselle musiikille. Levytuotannollisessa mielessähän englanninkielinen pop oli 60-luvun Suomessa vaihtoehtomusaa.
Love Recordsin kolmantena tuotantopläjäyksenä tuli Wigwamin esiasteen, Blues Sectionin pitkäsoitto, jolla Wigwamin tyypeistä soittelevat Pembroken lisäksi myös Ronnie Österberg sekä deep pop-vaiheen basisti Måns Groundstroem. Blues Sectionista ei tullut kovin pitkäikäistä orkesteria, mutta heidän debyyttinsä on kuitenkin Albania-soundeistaan ja laahaavista biiseistä huolimatta merkittävä osa suomalaisen pop-musiikin historiaa.
Wigwamin ensimmäinen levy Hard'n' Horny tupsahti pihalle 1969. Kuulin sitä ensimmäisen kerran yläasteikäisenä 90-luvun puolivälissä, muistaakseni 1996. Levy ei ihan uponnut ensi kerralla, vaan ensimmäinen kunnon kontakti yhtyeeseen tuli joskus lukioajan alussa, kun kuuntelin Nuclear Nightclubia. Kesällä -96 tykästyin melko kovastikin Wigwamiin, Pressaan ja vastaavankaltaisiin englannin orkestereihin. Musiikkimaun myöhemmän rakentumisen kannalta melko oleellista on se, millaista musiikkia ihminen alkaa kuunnella n. 15-vuotiaana; murrosiän loppuvaiheessa, jolloin yksilö alkaa niin sanotusti funtsimaan asioita ja tekee selkeämpiä pesäeroja suhteessa juttuihin, jotka eivät tunnu omalta.
Wigwam ja Pressa olivat minulle siis ikäkausiyhtyeitä, bändejä joihin liittyi aika paljon muitakin juttuja kuin se musiikki. Erilaiset hippiunelmat elivät melko ihanina 16-17-vuotiaan päässä kyseisiä bändejä kuunnellessa varsinkin lukioaikana, jolloin en asunut himassa vaan omassa solukämpässä Joensuun Penttilässä.
Olin sen verran naiivi, että koin Jukka Gustavsonin nykyisin naurunpyrskähdyksiä herättävät lyriikat jotenkin hirveän läheisinä osina omaa elämääni. Yksi lempparibiisini oli En aio paeta, joka menee näin:
"Kuolenko pian,
muutunko pian
etäännynkö tuskasta, jonka olen toivonut voivani säilyttää
enkö koskaan löydä rakkautta joho voisin tarttua ja unohtaa
hetkeksi etten koskaan voi etten koskaan saa muuttaa itseäni
kuolenko pian, unohdanko pian
etten tiedä löydänkö koskaan ihmistä, jota uskaltaisin koskettaa
Jumalani, miksi se mikä illalla on kaunista on aamulla niin rumaa?
Miksi? Voitko selittää sen tai, onhan meidän kaikkienkin jätettävä
ruumiimme ja siirryttävä muualle"
Fänitin siis Wigwamia ja muita progeorkestereita, koska niitä kuunnellessa oli mahdollista kuvitella kesäisiä, kukkaisia ja raikkaita maailmoja, joissa lehtipuun huojuvien oksien välistä pilkistelee aurinko ja Hammond-B3, Fender Rhodes, Mini-moog, VCS-3 ja Mellotron mylläilevät. Hommasin kaikki Wigwamin, Pressan, Haikaran yms. levyt sekä myös läjän näiden bändien epävirallisempia tallenteita, joiden välispiikit ovat huvittavia. (Haikara: "Helou, ai äm daboljuu Lehtinen"; Wigwam: "Ja seuraavaksi telttaporukka Wigwam, ja kappaleen nimi on... luusiiin höööuuulld").
Wigwam-kirjaa lukiessa mielenkiintoinen tunne oli se, että minua alkoi koko ajan vituttaa. Tämä johtui siitä, että tekstiä lukiessa tuli mieleen Wigwamin ohella monia muita asioita, jotka liittyivät siihen aikaan, jolloin Wigwamia diggailin. Olin tuolloin niin pöhkö ja ehdoton pojankloppi, melkoinen juniori.
Hippihaaveet elivät niin vahvoina, että saatoin loukkaantua kun omiin 90-luvun lopun trendimusiikkeihinsa samalla innolla uppoutunut trendi-ihminen sanoi poikkipuolisen sanan jutskoistani. Poikkipuoliset sanat eivät tuolloin olleet harvinaisuus, ensinnäkin siksi koska oma tyylini ei ollut tuolloin kovin muodikas, toisekseen siksi että olin silti varsin innokas ja ehdoton selittämään jutuistani, kolmanneksi siksi että muut saattoivat olla yhtä innostuneita omista jutuistaan ja ilmaisivat tästä syystä varsin selkeästi inhonsa meikäläisen juttuja kohtaan.
Täysin oma lukunsa oli vielä se, että tapasin ensimmäisen "tyttöystäväni" Mikko Meriläisen Wigwam-sivuston guestbookissa. Ihan hupsua, mutta ymmärrettävästi oma vitutuksen aiheensa. Ei meillä ollut mitään muuta yhteistä kuin se musiikki ja ne hippihaaveet. Kumpikin eli omissa maailmoissaan. En minä häntä oikeasti ottanut missään huomioon, vaan hän oli ennemminkin hippihaaveideni jatke.
Nykyisin kun olen hieman aikuistunut (en paljoa), niin en voi sietää hetkeäkään Wigwamia. Jos jossain soi Wigwam, niin on melkein pakko kaivaa Ipod esille ja nopeasti näplätä Motörhead soimaan. Tämä johtuu siitä, että inhoan sitä jätkää. Sitä fuckin' 18-vuotiasta lukiolaista, joka haaveilee hippielämästä eikä tiedä mistään mitään eikä kunnioita ollenkaan toisten ihmisten mielihaluja. Samalla kun ihminen muuttuu ihmisenä, niin pakosti tulee tehtyä myös pesäeroa vanhoihin musiikkeihin, koska ne liittyvät niin paljon siihen pönttöpäiseen elämänvaiheeseen.
Nykyisin musiikki ei ole niin ehdoton juttu. Hippiunelman suuri kertomus on vaihtunut lukuisiin pieniin kertomuksiin. Musiikinkuuntelussa ei ole enää sisäänpäinkääntyneitä haaveita, vaan erilaista huumoria, mielikuvituksellisuutta ja keveyttä. Genrerajat paukkuvat ja lahkeet lepattavat. Aah kun on kivvaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti