Suurin osa maailman pakolaisväestöstä, 86%, on kehittyvissä maissa. 27% maailman pakolaisväestöstä on vähiten kehittyneissä eli LDC-maissa. Esimerkiksi Turkissa on 3,7 miljoonaa pakolaista, Pakistanissa 1,4 miljoonaa ja Ugandassa 1,4 miljoonaa.
Tilanne jossa muita heikommassa asemassa olevat valtiot joutuvat tekemään rikkaampia valtioita isomman työn pakolaisten suojelussa, on epäoikeudenmukainen. Se myös epävakauttaa näitä valtioita ja voi aiheuttaa suojelua tarvitsevien ihmisten spontaania liikkumista edelleen näistä maista. Näin voi tapahtua etenkin silloin kun paossa olevat ihmiset ovat joutuneet vakavien oikeudenloukkausten kohteeksi oleskelumaassaan.
Siksi tarvitaan mekanismia joka vahvistaa kehittyvien maiden toimintakykyä pakolaisten suojelussa, vähentää ihmisten tarvetta turvautua ihmissalakuljetukseen ja joka suojaa kaikkein haavoittuvimmassa asemassa olevia. Pakolaiskiintiö eli uudelleensijoittaminen (resettlement)on tällainen mekanismi. Suomen ulkomaalaislain mukaan pakolaiskiintiöön valitaan henkilö joka on kansainvälisen suojelun tarpeessa kotimaahansa nähden ja uudelleen sijoittamisen tarpeessa ensimmäisestä turvapaikkamaasta. Pakolaiskiintiössä vastaan otettavan henkilön kohdalla myös vastaanoton ja kotoutumisen edellytykset on arvioitu, kuten myös se että vastaanotolle ei ole ulkomaalaislain §36 mukaisia esteitä.
Kiintiöpakolaisjärjestelmässä YK:n pakolaisjärjestö UNHCR on tutkinut kansainvälisen suojelun tarpeen sekä kansainvälistä suojelua tarvitsevan ihmisen uudelleen sijoittamisen tarpeen. UNHCR:llä on myös selkeä tieto siitä, millainen uudelleensijoittamistarve tällä hetkellä maailmassa on: kaikki UNHCR:n pakolaisiksi rekisteröimät ihmiset eivät ole uudelleen sijoittamisen tarpeessa. UNHCR:n mukaan vuoden 2020 lopussa rekisteröityjä pakolaisia (katso tästä tarkka pakolaisen määritelmä) oli 26,4 miljoonaa. Vuonna 2022 uudelleensijoittamisen tarve koskee 1,47 miljoonaa ihmistä.
Joskus kuulee väitettävän, että pakolaisten suojelu lähialueilla on tehokkaampaa kuin kiintiövastaanotto. Tämän väitteen esittäjät eivät ilmeisesti tiedä että kiintiövastaanotto perustuu nimenomaan lähialueilla tapahtuvan suojelun vahvistamiseen ja ylikuormittumisen ehkäisyyn ja UNHCR:n toteamaan uudelleensijoittamisen tarpeeseen. Tässä voinee käyttää lastensuojeluun liittyvää analogiaa: tottakai avohuollon tukitoimet ovat ensisijaisia kiireelliseen sijoitukseen nähden, mutta silti on tilanteita joissa kiireelliseen sijoitukseen pitää ryhtyä.
On suhteellisen tärkeää tiedostaa, että uudelleensijoittaminen on UNHCR:n neljästä pakolaisten suojeluun liittyvästä ratkaisumallista (lähialuetyö, uudelleensijoittaminen, täydentävät ratkaisut kuten perheenyhdistäminen, vapaaehtoinen paluu) yksi kiinteä osa eikä se korvaa muita osia. Uudelleensijoittaminen ja suojelu lähialueilla eivät ole vaihtoehtoja toisilleen, vaan saman suojelujärjestelmän osia. Huomionarvoista on se, että sukupuolijakauma uudelleensijoittamisohjelmassa on vuoden 2021 osalta 50% ja lasten osuus suojeltavista 51%. Ohjelma tavoittaa eniten suojelua tarvitsevat. Esimerkiksi Suomen pakolaiskiintiö täytetään siten että Suomen viranomaiset haastattelevat ne henkilöt joita UNHCR ehdottaa valittavaksi Suomen kiintiöön: käytäntö mahdollistaa kansainvälisen suojelun antamisen niille suojelua todennetusti tarvitseville, joilla ei ole mitään muuta väylää suojelun saamiseen.
Silloin tällöin myös väitetään että kiintiövastaanotto on liian pieni toimenpide suhteessa pakolaisten kokonaismäärään jotta sillä voisi olla todellista vaikutusta pakolaisten asemaan ja oikeuksiin. Tämä väite on ristiriitainen koska siinä toisaalta tunnistetaan kansainvälisen suojelun ja uudelleensijoittamisen tarve mutta samalla vastustetaan suojelun antamista kaikkein haavoittuvimmassa asemassa oleville. Uudelleensijoittamisten toteutunut määrä ei kerro mitään UNHCR:n uudelleensijoittamisohjelman tarkoituksenmukaisuudesta tai laadusta. Tätäkin asiaa voi havainnollistaa analogialla: jos ihminen ei käytä turvavyötä vaikka se todennetusti parantaa tieturvallisuutta, vika ei ole turvavyössä vaan ihmisessä. Uudelleensijoittamisella on äärimmäisen suuri merkitys jokaiselle uudelleensijoitetulle ihmiselle ja jokainen uudelleensijoitus helpottaa työtaakkaa niissä valtioissa joista uudelleensijoituksia tehdään. Suomi ei yksin osallistu UNHCR:n uudelleensijoittamisen ohjelmaan, vaan vuonna 2020 osallistuvia valtioita oli 25. Toki on hyvä muistaa että valtioilla on myös omia uudelleensijoittamisohjelmia jotka voivat olla UNHCR:sta riippumattomia: esimerkiksi Kanada uudelleensijoittaa 20 000 ihmistä oman ohjelmansa kautta. Jos uudelleensijoittamista tehdään liian vähän, ratkaisu on lisätä kiintiövastaanottoa.
Afganistanin kriisi on lisännyt keskustelua siitä, mikä on paras tapa tarjota kansainvälistä suojelua sitä tarvitseville. Pakolaiskiintiö on tässä työssä yksi kiinteä ja tarkoituksenmukainen työkalu.
Julkisen keskustelun määrään nähden on huolestuttavaakin se, miten vähän tiedotusvälineissä on käsitelty sitä miten UNHCR ja uudelleensijoittamisen järjestelmä toimii. Tänä vuonna on kulunut 70 vuotta pakolaisten oikeusasemaa koskevan yleissopimuksen synnystä. Journalistiset perusteet taustoittaville ja perehdyttäville jutuille on olemassa, ja tavallisilla ihmisillä on suuri tarve saada perustietoa aiheesta. Poliitikkojen kutsuminen studioon kiistelemään ei täytä tätä tarvetta.
Seuraavat sivustot ovat hyödyllisiä ja jossain määrin välttämättömiäkin aihetta seuraaville:
ECRE weekly bulletin : joka viikko ilmestyvä ECRE:n (European Council on Refugees and Exiles) katsaus pakolaisaiheisiin uutisiin; näkökulma on pääasiallisesti oikeudellinen
UNHCR : YK:n pakolaisjärjestön sivuilla on tarkka tieto siitä kuinka paljon pakolaisia maailmassa on, missä he ovat ja miten UNHCR päättää siitä kenet pakolaiseksi rekisteröidään
Border Criminologies Blog: Oxfordin yliopiston lakitieteellisen tiedekunnan blogi, joka keskittyy pakolaisoikeudellisiin kysymyksiin
