Kukin yksilö on kiinnostunut siitä, miten omassa elinympäristössä saa toimia – oli ympäristönä sitten perhe, kaveripiiri, asuinalue tai laajempi poliittinen yhteisö. Rajoja asettavat niin omat läheiset, opettajat kuin hallitsijatkin.
Aikoina jolloin uskonnollinen kokemus oli kokonaisvaltaisempi tapa ymmärtää maailmaa, toimintavapaudet ja toisten sietäminen määrittyivät ennen kaikkea uskontokunnan perusteella. Saksan keisarikunnassa lyötiin Augsburgin uskonrauhalla 1555 lukkoon Cuius regio, eius religio – periaate, joka määräsi että ruhtinaskunnan asukkaiden tuli seurata ruhtinaan uskontoa.
Muiden uskontokuntien edustajat saivat vapauden säilyttää henkensä sen sijaan että heidät olisi poltettu kerettiläisinä. He myös saivat oikeuden poistua maasta menettämättä omaisuuttaan tai kunniaansa. (Saukkonen 2007, 67)
Osmanivaltakunnassa puolestaan Millet- järjestelmä tunnusti alueen merkittävimpien ei-islamilaisten uskonnollisten yhteisöjen eli juutalaisten, kreikkalaiskatolisten ja Armenian kirkkoon kuuluvien olemassaolon ja sisäinen lainkäytön. Yhteisöillä oli veronkanto-oikeus, vastuu koulutuksen järjestämisestä sekä oikeus omaan oikeuslaitokseen perintö- ja perheoikeudellisissa asioissa. (Saukkonen 2007, 71)
Jälleen valistusaikana Immanuel Kant kirjoitti mainiona pitämästään valtiaasta Fredrik II Suuresta, joka sanoi: ”järkeilkää niin paljon kuin haluatte ja mistä ikinä haluatte, mutta totelkaa!” (Kant 1784)
Järkeilynvapauden todelliset käyttömahdollisuudet saattoivat olla hyvinkin rajatut herra Hohenzollernin valistuneen itsevaltiuden oloissa. Voltaire oli Fredrikin hovissa tervetulleempi vieras kuin vaikkapa Hellenser Intelligenzblattin Fredrik-kriittiset oppineet tai Itävallan Maria Teresian sotajoukot, jotka halusivat takaisin pyytämättä ja yllätyksenä viedyn vauraan Sleesian.
Fredrikin ilmauksessa kuitenkin kiteytyy se, mitä erilaisuuden poliittisen organisoinnin on tarkoitus omankin aikamme yhteiskunnassa olla: säilyttää valtion territoriaalinen, demografinen ja taloudellinen hallinta oloissa, joissa väestön jäsenillä on keskenään erilaisia uskomuksia, haluja ja mielipiteitä silmänkantamattomiin.
Pasi Saukkonen (2007) jakaa erilaisuuden poliittisen organisoinnin keinot kolmeen luokkaan: maahanmuuttopolitiikan keinoihin, maahanmuuttajapolitiikan keinoihin ja monimuotoisuuspolitiikan keinoihin.
• Maahanmuuttopolitiikan keinot kiteytyvät passi- ja viisumijärjestelmään, rajavalvontaan ja oleskelulupajärjestelmään. Sen puitteissa päätetään, ketkä ovat kelpoja astumaan territoriolle ja ketkä jätetään ulkopuolelle.
• Maahanmuuttajapolitiikan keinot tähtäävät uudessa yhteiskunnassa tarvittavien tietotaitojen perehdyttämiseen vaiheessa, jossa pysyvä oleskelu territoriolla on jo sallittua.
• Monimuotoisuuspolitiikka tarkoittaa kaikkia toimia, joita tehdään koko yhteiskunnan valmistamiseksi etniseen ja kulttuuriseen monimuotoistumiseen, eri kehityksen lieveilmiöiden ennakoimiseksi sekä kielteisten seurausten ehkäisemiseksi ja kontrolloimiseksi. Perinteinen vähemmistöpolitiikka on osa sitä, mutta lisäksi myös valtaväestön oletetaan muuttuvan ja tarvitsevan uusia tietoja, taitoja ja asenteita.
Monimuotoisuuspolitiikalla on takanaan suvaitsemattomuuden historia
Eurooppa on aina ollut alueellisesti, etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoinen ja muuttuva. Baskit, katalaanit, bretagnelaiset, friulit, ruteenit, etelätirolilaiset, walesilaiset ja romanit ovat olleet Euroopassa ties kuinka monta vuosisataa, puhumattakaan saamelaisväestöstä. Useat uskonnolliset suuntaukset ja poliittiset päätökset uskonnollisten vähemmistöjen asemasta ovat muovanneet Euroopan ja koko maailman karttaa. Puola on välillä ollut suurvalta, välillä hävinnyt kokonaan vain ilmestyäkseen uudelleen Euroopan kartalle ja pienentyäkseen jälleen.
Suurimman osan Euroopan historiaa hallitsijoiden tavoitteena oli ennemmin erojen eliminoiminen, korkeintaan niiden sietäminen kuin erilaisten vapauksien turvaaminen. Vähemmistön annettiin olla rauhassa vain, jos hallitsija ei nähnyt sitä uhaksi auktoriteetilleen.
Sanaa ”refugee” (ransk. refugié) käytettiin ensimmäisen kerran niistä Ranskan hugenoteista, jotka pakenivat Britanniaan vuonna 1685, Nantesin ediktin mitätöimisen jälkeen. Nantesin edikti oli turvannut hugenoteille veristen uskonsotien jälkeen yhtäläiset uskonnonvapaudet ja elinkeinovapau
det katolisiin nähden. Ludvig XIV paitsi peruutti ediktin, myös määräsi hugenottien kirkot tuhottaviksi, koulut suljettaviksi ja legitimoi jo aiemmin alkaneet pakkokäännytykset katolisuuteen. Koska monet pelkäsivät noin vuosisata aiemmin päättyneiden uskonsotien ja hugenottien massamurhien alkavan jälleen, satojatuhansia Ranskan protestantteja pakeni Englannin lisäksi myös Uuteen Maailmaan sekä Ranskaa reunustaviin protestanttivaltaisiin maihin. (Alcock 2000, 6-7)
Protestanttinen Englanti ei ollut erityisen suvaitsevainen omia vähemmistöuskontojaan kohtaan. Elisabetin aikana protestantismista tuli valtionuskonto ja kuningattaresta kirkon pää. Uskonharjoitusta säädeltiin ankarasti, joten myös protestanttien alavähemmistöt kuten puritaanit ja anabaptistit saivat tuntea kruunun rautavoiman nahoissaan (Sihvola 2011, 231).
Katolisia alettiin vainota 1500 – luvun lopulla osittain Espanjan ekspansiopyrkimysten ja Elisabetiin kohdistuvien paavillisten törkystunttibullien vuoksi. Kuitenkin myös pitkään Espanjan ”Voittamattoman Armadan” murskaamisen jälkeen ”papisteihin” suhtauduttiin varsin vihamielisesti. Katolinen Jaakko II ehti kyllä olla kuninkaanakin vähän aikaa, mutta hänet syrjäytettiin, ja epäonnistuneen kruunun takaisinvaltausyrityksen jälkeen 1695 katolisuus kiellettiin, eivätkä katoliset voineet ostaa maata, äänestää tai toimia julkisessa virassa (Alcock 2000, 20-21).
Tyystin oma kysymyksensä oli suhtautuminen aluevähemmistöihin sekä heidän kieleensä ja kulttuuriinsa, johon liitettiin autonomiapyrkimykset ja epälojaalisuus hallitsijaan.
Kuninkaanvallan väheneminen ja nationalismiaatteen nousu silti ennemmin heikensi kuin paransi vähemmistöjen asemaa. Esimerkiksi Ranskassa bretagnen kielen ja kulttuurin systemaattinen poistamistyö sai voimaa etenkin Suuren Vallankumouksen jälkeen. Myös Ranskan lounaisosien baskien ja katalaanien oli pidettävä puupalaa (symbolé) kaulojensa ympärillä vielä varsin pitkälle 1800-lukua rangaistuksena kielensä käyttämisestä. Myöskään Yhdistyneessä Kuningaskunnassa vähemmistökieliä ei erityisemmin suvaittu: vielä 1920–1930-lukujen Skotlannissa gaelinkielistä lasta pidettiin kehitysvammaisena, ja kielen puhumisesta rangaistiin koulussa. (Alcock 2000, 11–20)
Moderni monimuotoisuuspolitiikka alkoi kehittyä toisen maailmansodan jälkeen
Varsinaiseen monimuotoisuuspolitiikkaan on Euroopassa siirrytty katkonaisesti ja hiljalleen, ja sen siemeniä on ollut itämässä jo ennen maailmansotia muun muassa uskonnonvapauskysymyksiä sekä alueellisia kielikysymyksiä ratkottaessa.
Suomen uskonnonvapauslaki 1922 sai aikoinaan Kansainliiton kiitokset. Siinä missä autonomian aikana vain kristityillä oli mahdollisuus tulla Suomen kansalaisiksi, itsenäisessä Suomessa myös juutalaisille ja muslimeille avattiin tämä mahdollisuus (Leitzinger 2011, 12).
Will Kymlickan mukaan kuitenkin toisen maailmansodan traumasta ponnistanut institutionaalinen ihmisoikeuksien hallinnan järjestelmä on ollut erityisen merkittävä tekijä, joka on ohjannut vähemmistöpolitiikkaa kohti todellisempaa monimuotoisuuspolitiikkaa (Kymlicka 2010, 35).
Kymlicka ja Wayne Norman pitävät tärkeänä eritellä neljä vähemmistöryhmää, joiden suhdetta kanssakansalaisiin ja hallitsijoihin monimuotoisuuspolitiikalla säädellään. Näitä ovat kansalliset vähemmistöt, maahanmuuttajaryhmät, uskonnolliset ryhmät sekä sui generis – ryhmät. (Kymlicka & Norman 2000, 18–24; Saukkonen 2007, 42-47)
1) työperusteiseen muuttoon
- asiantuntijamuutto
- muu ammattitaitoinen työvoima
- keikkatyöläiset
- yrittäjät
- kansainväliset harjoittelijat
- Au- pairit ja muut kotitaloustyöntekijät
- urheilijat, valmentajat
- au-pairit ja muut kotitaloustyöntekijät
- sesonkityövoima
2) perheperusteiseen muuttoon
- avioliitot ulkomaalaisten kanssa
- perheenjäsenten jälleenyhdistäminen
3) etnisperusteiseen muuttoon
- inkerinsuomalaisten paluumuutto Suomessa (lakkautettiin 1.7.2011)
- ”etnisten saksalaisten” muutto Saksaan
4) opiskeluun perustuvaan muuttoon
- tutkinto-opiskelijat
- vaihto-opiskelijat
5) eläkeläisten muuttoliikkeeseen
- eläkeläisten paluumuutto
- rotaatiomuutto, esimerkiksi ”etelän” ja Suomen välillä vuodenaikojen vaihtuessa
6) kansainvälisen suojelun perusteella tapahtuvaan muuttoon
- turvapaikkaprosessissa oleskeluluvan saaneet
- kiintiöpakolaiset
7) dokumentoimattomaan muuttoon
- oleskeluluvan ja viisumin ylittäjät
- ihmiskaupan uhrit
- ilman matkustusdokumentteja ja/tai väärennetyillä matkustusdokumenteilla maahan saapuneet tai muutoin viranomaisia harhauttamalla maahan saapuneet; maahan jääneet kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet
- dokumentoimattomasti maassa oleva ja työskentelevä työvoima
- ei-eristäytyvät ryhmät
- romanit Euroopassa
- eräiden Entisen Neuvostoliiton tasavaltojen venäläiset
Monimuotoisuuspolitiikka ja kansalliset vähemmistöt
Kymlickan ja Alcockin mukaan valtiottomilla kansakunnilla voi olla esimerkiksi eri tavoin organisoitu alueellinen itsehallinto (Etelä-Tiroli, Baskimaa, Pohjois-Irlanti, Ahvenanmaa) ja heidän äidinkielellään virallinen asema (esimerkiksi ruotsin kielen asema Suomessa). Niillä voi olla myös oma edustus kansainvälisissä instituutioissa ja vaikkapa oma jalkapallomaajoukkue (Pohjois-Irlanti, Wales ja Skotlanti). Usein niiden erillinen asema ilmaistaan valtion perustuslaissa. (Kymlicka 2010, 36-37; Alcock 2000, 88-122)
Valtiottomien kansakuntien itsehallinnolliset ja kielelliset oikeudet ovat vahvistuneet toisen maailmansodan jälkeen selkeästi, vaikkakin epätahtisesti. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin, Baskimaan ja Korsikan konfliktit eskaloituivat verisiksi kriiseiksi juuri samaan aikaan, kun kansainvälinen oikeus alkoi kehittyä entistä kokonaisvaltaisemmin ottamaan huomioon kansallisten vähemmistöjen oikeudet (Alcock 2000, 122-134).
Alkuperäiskansan asema takaa usein erilliset maanomistusoikeudet metsästysmaihin ja pyhiin paikkoihin. Suomi ei kuitenkaan ole ratifioinut ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa sopimusta 169 eikä näin ole myöskään antanut saamelaisväestölle yhtä laajoja maanomistusoikeuksia kuin esimerkiksi Yhdysvallat osalle intiaaniväestöään (ILO 2011). Alkuperäiskansan asema takaa myös erillisen edustuselimen (esimerkiksi saamelaiskäräjät Suomessa) ja vähemmistökielelle tunnustetun aseman (Kymlicka 2010, 36-37).
Monimuotoisuuspolitiikka ja maahanmuuttajaryhmät
Maahanmuuttajaryhmillä monimuotoisuuspoliittisten toimenpiteiden intensiteetti riippuu runsaasti siitä, mistä maahanmuuttajaryhmästä on kyse. Pysyväisluonteisella oleskeluluvalla maassa asuvat ihmiset ovat laajemmin huomioituja julkisessa taloudessa ja lainsäädännössä kuin dokumentoimattomat henkilöt, opiskelijat ja lyhytaikainen työvoima.
Toisin kuin kansallisilla vähemmistöillä joiden kohdalla korostuu juridis-poliittisen erityisaseman saavuttaminen, maahanmuuttajaryhmien kohdalla tavoitteena on ennemmin yhdenvertaisten toimintamahdollisuuksien turvaaminen, taloudellisen ja sosiaalisen huono-osaisuuden estäminen sekä viranomaisten tietotaitojen vahvistaminen (Kymlicka 2010, 38-39; Saukkonen 2007, 204).
Syrjinnänvastainen lainsäädäntö on syytä mainita tässä yhteydessä. Yhdenvertaisuuslaki kieltää ihmisen syrjimisen ”iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella” (Yhdenvertaisuuslaki = YVL 2004/21, § 6). Se myös velvoittaa viranomaisia edistämään sellaisia hallinto- ja toimintatapoja, jotka edistävät yhdenvertaisuuden toteutumista (YVL 2004/21, § 4).
Positiivinen erityiskohtelu on yksi keinoista, jolla on mahdollista edistää laissa säädettyä tavoitetta tosiasiallisesta yhdenvertaisuudesta. Se eroaa syrjinnänkielloista siinä, että se ei ole esimerkiksi työnantajan velvollisuus, vaan sallittu poikkeus syrjinnänkiellosta (Rask 2009, 74).
Sen kohteena ei voi olla mikä tahansa henkilöryhmä tai sen yksittäinen edustaja. Erityistoimien on kohdistuttava ryhmään, joka on jollakin laissa tarkoitetulla syrjintäperusteella epäedullisemmassa asemassa kuin verrokkiryhmä ja/tai jonka olosuhteet ovat epäedullisemmat kuin verrokkiryhmällä. Positiivinen erityiskohtelu ei voi myöskään olla luonteeltaan pysyvää, vaan se on sallittua vain niin kauan kuin tosiasiallinen eriarvoisuus vallitsee. (Rask 2009, 82-83)
Positiivisen erityiskohtelun täytyy näin ollen perustua kulloinkin yhdenvertaisuuden edistämistä koskevaan suunnitelmaan, jossa suosimisen perusteet, rajat ja kriteerit on määritelty (Rask 2009, 82). Esimerkiksi Helsingin kaupunki toteuttaa positiivista erityiskohtelua opetustoimessaan siten, että ne koulut, joiden oppilaaksiottoalueen väestörakenne ennustaa heikoimpia oppimistuloksia, saavat lisäresursseja (Ala-Outinen 2010, 39).
Maahanmuuttajaryhmien kohdalla on syytä myös mainita neuvottelukunnat (Suomessa etnisten suhteiden neuvottelukunta ETNO ja alueelliset ETNO:t), joiden tehtävänä on ETNO:sta annetun asetuksen mukaan ” viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja eduskunnassa edustettuina olevien puolueiden sekä maahanmuuttajien ja etnisten vähemmistöjen välisen vuoropuhelun kehittäminen valtakunnallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla.”
Vuoropuhelu, laadukkaan tiedon hankinta ja sosiaalisen foorumin rakentaminen ovatkin asioita jotka korostuvat ETNO:n työssä. Se ei voi olla poliittisluontoinen edustuselin siitäkään syystä, että maahanmuuttajaryhmien sisäiset poliittiset näkemyserot ovat suuria. Esimerkiksi Suomen somaleja on ollut eduskuntavaaleissa ehdokkaana kaikissa tällä hetkellä eduskunnassa edustettuina olevissa puolueissa Perussuomalaisia lukuun ottamatta. Ihmiset eivät identifioidu ainoastaan etnisyyteen tai kansallisuuteen, vaan myös ikä, sukupuoli, asema työmarkkinoilla, koulutus sekä muu yksilöllinen kokemushistoria vaikuttavat siihen, mitkä asiat kukin yksilö kokee tärkeiksi.
Monimuotoisuuspolitiikka ja Sui Generis ryhmät - esimerkkinä Suomen romanit
Sui Generis – ryhmät ovat huomattavasti pitkäaikaisempia vähemmistöjä kuin ne maahanmuuttajaryhmät, jotka ovat muuttaneet Euroopan valtioihin enemmälti vasta toisen maailmansodan jälkeen. Euroopan romanivähemmistön historia ja organisoitumisen tapa on myös varsin erilainen verrattuna Bretagnen, Walesin tai Etelä-Tirolin kaltaisiin valtiottomiin kansakuntiin. Vaikka valtiottomat kansakunnatkin saattoivat kokea usein vainoa hallitsijataholta, syynä olivat ennen kaikkea itsenäistymis- ja autonomiapyrkimykset tai niiden pelko.
Romanit eivät rajautuneet tietylle territoriolle, vaan liikkuva elämäntapa jakoi väestön ympäri Eurooppaa. Romanien kohdalla vainon syyt liittyivät siihen, että vallitsevan aluepohjaisen ajattelujärjestelmän puitteissa heidät nähtiin epälojaaliksi kurjalistoksi, joka ei kykene elämään vastuullista elämää.
Ruotsi-Suomessa tuli 1637 voimaan hirttolaki, joka antoi luvan tappaa Ruotsi-Suomessa tavatut romanit, ja Romaneilta kiellettiin kaikki kirkolliset toimitukset ja sairaanhoito. Hirttolakien kumoamisenkin jälkeen romanit nähtiin lähtökohtaisesti irtolaisina, ja Suomessa 1900 - luvun puoliväliin saakka romaniväestön assimiloimiseen pyrittiin romanikielen kieltämisellä sekä aktiivisilla huostaanotoilla. (Sosiaali – ja terveysministeriö 2004, 6)
Erityisesti 1970 – luvulta lähtien alkanut romaniväestön olojen hiljattainen kohentuminen Suomessa on konkretisoitunut muun muassa siten, että romanien oikeus kieleensä ja kulttuuriinsa on turvattu perustuslaissa. Romanit ovat Suomessa 1990-luvun lopusta lukien olleet virallinen vähemmistö ja heidän kielellään on vähemmistökielen asema.
Näistä syistä Suomen osalta heidät on erityisesti vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen jälkeen syytä nähdä kansallisena vähemmistönä. Tämä kertoo siitä, että ihmisten oikeudellinen, taloudellinen ja poliittinen asema muuttuu, eivätkä jaottelut erilaisiin ryhmiin voi tästäkään syystä olla kiveen kirjoitettuja.
Samanaikaisesti myös neuvottelukunnat (romaniasiain neuvottelukunta) sekä yhdenvertaisuuspoliittiset toimenpiteet koskevat monella tavoin myös Suomen romaneja heidän yhä haasteellisen sosioekonomisen asemansa vuoksi. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004)
Monimuotoisuuspolitiikka ja uskonnolliset ryhmät
Uskonnollisten ryhmien kohdalla monimuotoisuuspoliittinen keskustelu kiteytyy siihen, kuinka laajaa julkista tilaa ja resursointia uskonnon – ja omatunnonvapauden toteuttaminen käytännössä vaatii, kuinka paljon poikkeuksia uskonnollisille ja katsomuksellisille ryhmille sallitaan kaikkia kansalaisia koskevien lakien soveltamisessa ja mikä on kulloinkin katsottu valtion kannalta ”pakottavaksi intressiksi” uskonnon- ja omatunnon vapauden rajoittamiseen (Sihvola 2011, 279).
Mahdollisuuksien tasa-arvo on ollut toisen maailmansodan jälkeisessä YK- järjestelmässä asteittain voimistunut periaate, jonka nojalla uskonnon- ja omantunnonvapautta on pyritty niin suojaamaan kuin rajoittamaankin. Tämän periaatteen mukaan yksilöille on annettava yhtäläiset mahdollisuudet kehittää kykyjään ja edetä elämässä riippumatta etnisyydestä, sukupuolesta ja vakaumuksesta, ja tämä velvoite koskee niin valtioita kuin katsomuksellisia yhteisöjäkin. (Pentikäinen 2008, 165 -173)
Useimmat ihmisoikeussopimukset kannustavat uskonnollisten yhteisöjen hyväksymiseen ja kunnioittamiseen. Uskonnollisten yhteisöjen on puolestaan suostuttava ainakin kahden periaatteen kunnioittamiseen. Ensinnäkin uskonnon- ja omatunnonvapaus pitää sisällään velvollisuuden elää rauhanomaisesti muunlaisia vakaumuksia edustavien yksilöiden ja yhteisöjen kanssa. Toiseksi uskonnollisten yhteisöjen tulee myös antaa jäsenilleen vapaa harkintavalta päätöksenteossa yhteisöön liittymisestä ja siitä eroamisesta. Muutoin yksilöllinen omantunnonvapaus jäisi reaalisesti toteutumatta. (Vrt. Sihvola 2011, 276)
Euroopan ihmisoikeussopimus kieltää ihmisten syrjinnän uskontokunnan perusteella, ja myös sen artiklassa 8 turvattu perhe-elämän perus- ja ihmisoikeussuoja kattaa sen, että lapsen huoltajilla on oikeus päättää lapsensa kasvatuksesta ja myös oikeus kasvattaa lastaan uskonkäsitystensä vaatimusten mukaisesti.
Erilaisten fyysisen ja henkisen väkivallan muotojen katsotaan merkittävällä tavalla rajoittavan ja heikentävän ihmisen kasvumahdollisuuksia, ja siksi perinteellä perusteltuun ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamiseen suhtaudutaan yhä penseämmin (vrt. Taskinen 2003).
Uskonnollispohjainen vihapuhe, uhkailu ja liikkumisvapauden rajoitukset, ruumiillisen koskemattomuuden loukkaukset sekä yhteisön kunnialla perusteltu väkivalta eivät nykyisin ole ainoastaan kriminalisoituja. Ihmisoikeussopimukset myös velvoittavat niiden aktiiviseen vähentämistyöhön. Esimerkiksi historiallisesti katsoen tuore, vuonna 1979 laadittu kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (CEDAW) sisältää laajoja velvoitteita poistaa perinteestä kumpuavat käyttäytymiskaavat, joiden nojalla sukupuolet asetetaan eriarvoiseen asemaan yhteiskunnan eri osa-alueilla (Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus, 5§)
Poikkeuksia lakien soveltamisessa sallitaan uskonnollisille yhteisöille yleensä vain, jos niiden uskotaan vahvistavan vähemmistön lojaaliutta lailliseen esivaltaan ja olevan yhteensopivia hallitsijalle tärkeän – 2000-luvulla yleensä mahdollisuuksien tasa-arvoon ja liberalismiin sitoutuneen arvopohjan - kanssa.
Esimerkiksi Britanniassa moottoripyörää käyttävän sikhin ei ole pakko käyttää kypärää. Tämä vapaus pukeutua omantunnon mukaisesti muodostaakin vaaratilanteen vain erivapautta käyttävälle yksilölle onnettomuustilanteessa, muttei vaikeuta ympäröivän yhteisön valinnanvapauksia.
Toisenlainen on ollut suhtautumistapa uskontojen perintö- ja perheoikeudellisiin oikeusistuimiin, koska niiden perustana olevat uskonnolliset oppitekstit asettavat eri sukupuolet tuomioistuimissa lähtökohtaisesti eriarvoiseen asemaan. Britannia on kuitenkin sallinut perintö- ja perheoikeudellisissa kysymyksissä juutalaisen Beth Din – tuomioistuimen. Se ei voi kuitenkaan korvata valtiollisia tuomioistuimia, vaan kuhunkin oikeusasiaan täytyy saada myös lainvoimainen siviilituomioistuimen päätös. Beth Din on myös toimintakykyinen vain, jos molemmat osapuolet hyväksyvät sen. Samoilla yksilönvapaudet turvaavilla reunaehdoilla toimivaan islamilaiseen Sharia- tuomioistuimeen on otettu kielteinen kanta. Tämä kertoo osittain vaikeuksista rajata sallitut poikkeukset yleispätevästi ja siten, että uskonnollisten ryhmien välisen yhdenvertaisuuden periaate säilyy. (BBC News 2008)
Lopuksi – monimuotoisuuspolitiikka ja autoritaarinen liberalismi
Historiallinen katsanto osoittaa, että uskonnollinen, etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus on koettu haasteeksi yhteiskunnan integriteetille ja hallittavuudelle aina. Oma aikamme ei tältä osin ole erilainen verrattuna aikaisempiin vuosisatoihin.
Ero on ennemmin erilaisuuden organisoinnin tavassa. Yksilöitä vaaditaan integroitumaan enemmän liberalismin poliittiseen kulttuuriin kuin kansallisiin kertomuksiin ja niiden pohjalta rakennettuihin tapakulttuureihin. (Joppke 2010, 142-144)
Vähemmistöoikeuksien ja ihmisoikeusinstituutioiden vahvistuminen on tarkoittanut sitä, että ihmisen henkilökohtaisilla ominaisuuksilla kuten sukupuolella, ulkonäöllä, etnisyydellä ja uskonnolla pitäisi olla yhä vähemmän merkitystä sen suhteen, pääseekö ihminen poliittisen yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Olennaisempaa on yksilöiden omantunnonvapauksien ja kehittymismahdollisuuksien turvaaminen. Oma vakaumus ei myöskään saa muodostaa kykyjen ja kapasiteettien kehittämisen estettä muille henkilöille.
2000 – luvulla on kuitenkin lyöty läpi käytäntöjä, jotka ovat selkeässä ristiriidassa niin uskonnon-, omantunnon-, kuin ilmaisunvapaudenkin kanssa. Niitä on perusteltu liberalistisella retoriikalla, mutta käytännössä niillä heikennetään ihmisten keskeisimpiä perusvapauksia ja yksilöiden mahdollisuuksia päättää itse, millaisia he voivat olla.
Saksan kansalaisuuden hakijat ovat vuodesta 2000 allekirjoittaneet lupauksen, jossa he lupaavat noudattaa maan perustuslakia. Lisäksi Baden-Württembergissä otettiin vuonna 2005 käyttöön haastattelutesti, jossa tarkastetaan, ovatko lupaukseen sitoutuneen henkilön arvot "aidosti" yhtenevät maan perustuslain kanssa. Haastatteluissa udellaan muun muassa mielipidettä homoseksuaalisuudesta, sukupuolirooleista ja terrorismista. Haastattelutestin tekee syrjiväksi ensinnäkin se, että se tehdään vain muslimeille. Omantunnon- ja ilmaisunvapauden kanssa ristiriitaisen testistä tekee se, että väärästä ”arvovalinnasta” haastattelukysymyksissä voi seurata kansalaisuuden myöntämättä jättäminen. (Joppke 2010, 141)
Käytäntö sai oikeusoppineiden tuomion. He katsoivat, että erilaiset mielipiteet eivät muodosta uhkaa liberaalille poliittiselle järjestykselle vaan ovat sen elinehto. Saksan perustuslaki turvaa mielipiteenvapauden. Ihmistä saisi sanktioida vasta, kun mielipiteet muuttuvat konkreettiseksi toiminnaksi ihmisten turvallisuutta ja laillista järjestystä vastaan. Haastattelutestistä ei silti luovuttu senkään jälkeen kun testi itse todettiin perustuslain vastaiseksi. (Joppke 2010, 142)
Myös Ranskan huivikieltoja on perusteltu liberaalilla poliittisella järjestyksellä ja naisten oikeuksilla. Saksansyyrialaisen islamiin erikoistuneen koulutusalan tutkijan, Lamya Kaddorin, mukaan päähuivin käyttöön ei omana aikanamme ole uskonnollista velvoitetta, ja tästä syystä hän ei myöskään itse käytä huivia, vaikka onkin muslimi. Samalla hän muistuttaa, että huivi ei myöskään koskaan ole merkinnyt fundamentalismin symbolia ja univormua kuin vain tiettyjen, erityisesti 1970-luvulta lähtien voimistuneiden uskonnollisten liikkeiden keskuudessa (Kaddor 2011). Näiden liikkeiden totuus ei ole koko totuus, ja varsin moni huiviin pukeutuja pyrkii myös vahvistamaan sen moderneja, vapauksia korostavia sisältöjä (Enderwitz 2009). Vaikka Kaddor ei itse käytä huvia, hän vastustaa huivikieltoa.
Kun Ranska kielsi huivin käytön julkisissa kouluissa ja burqan käytön kaikissa julkisissa tiloissa perusteena ”liberaali ja sekulaari Ranska”, se näin käytännössä kielsi naisia itse päättämästä mitä huivi heille merkitsee. Se myös vahvisti muslimiyhteisön sisäisessä huividebatissa fundamentalistista tulkintaa huivista, ja myös sulki huiviin pukeutuvat naiset entistä voimakkaammin ulos julkisesta tilasta ja niistä kouluista, joissa heillä olisi ollut parhaat mahdollisuudet riisua huivista sen ääriuskonnolliset merkitykset.
Tyystin oma asiansa on Ranskan sisäministeri Eric Bessonin ehdotus siitä, että burqaan pukeutuvilta naisilta evättäisiin Ranskan kansalaisuus (Schmid 2010). Muutos tarkoittaisi käytännössä sitä, että myös naisten poliittiset oikeudet taantuisivat tasolle, jolla ne ovat niissä maissa, joissa huivi on säädetty pakolliseksi.
Liberalismi, kuten mikä tahansa ajattelujärjestelmä, voi tällä tavoin muuttua autoritaarisuudeksi ja fundamentalismiksi, jossa häntä alkaa heiluttaa koiraa ja käytännöt muovautuvat periaatteiden irvikuviksi.
”Monikulttuurisuus” etnisenä ja kulttuurisena monimuotoisuutena ja sitä ohjaavana politiikkana ei muodosta uhkaa ihmisten vapauksien ja toimintakykyjen kehittämiselle. Islamofobian sekä muutospaniikin ohjaama harkitsematon monimuotoisuuspolitiikka puolestaan muodostaa.
Niin tutkijoiden kuin tavan kansalaisten velvollisuutena on ohjata monimuotoisuuspolitiikkaa suuntaan, jossa ihminen voi osallistua julkiseen elämään ja keskusteluun riippumatta siitä, miltä hän näyttää, mihin hän kokee kuuluvansa, mitä hän pitää päällään ja mihin hän uskoo.
Kirjallisuus
Ala-Outinen, Annina (2010) Hyvinvoinnin tukiverkko koetuksella. Helsingin palveluvirastojen toiminta kaupunginosien eriytymisen ennaltaehkäisemiseksi. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuksia 2010: 3. http://www.hel2.fi/tietokeskus/julkaisut/pdf/10_11_12_Tutkimuksia_3_Ala_Outinen.pdf; tarkistettu 29.6.2011
Alcock, Antony (2000): A history of the protection of regional cultural minorities in Europe: From the Edict of Nantes to the present day. Houndmills, Basingstoke, Hampshire, London: Macmillan press ltd.
BBC News (2008): Religious courts already in use. http://news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/7233040.stmtarkistettu 29.6.2011
Enderwitz, Sabine: The headscarf is not the headscarf. http://en.qantara.de/The-Headscarf-Is-Not-the-Headscarf/9589c9688i1p663/ tarkistettu 29.6.2011
Forsander, Annika: Maahanmuuton merkitys väestökehityksen kannalta. Teoksessa Väestökehitykseen vaikuttaminen – tulisiko syntyvyyttä ja maahan muuttoa lisätä? Tulevaisuusselonteon liiteraporrti 2. Valtioneuvoston kanslia, Helsinki 2004
ILO (2011) Convention N:o 169. http://www.ilo.org/indigenous/Conventions/no169/lang--en/index.htm 29.6.2011
Joppke, Christian (2010) Citizenship and Immigration. Cambridge: Polity Press.
Kaddor, Lamya (2011) Why I as a Muslim Woman don’t wear a headscarf. http://en.qantara.de/Why-I-as-a-Muslim-Woman-Dont-Wear-a-Headscarf/15855c15997i1p77/index.html tarkistettu 29.6.2011
Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus. http://www.finlex.fi/fi/sopimukset/sopsteksti/1986/19860068/19860068_2 tarkistettu 29.6.2011
Kant, Immanuel (1784) Vastaus kysymykseen: mitä on valistus? Suomentanut Tapani Kaakkuriniemi. Teoksessa Koivisto, Juha, Mäki, Markku & Uusitupa, Timo(1995, 2007): Mitä on valistus? Tampere: Vastapaino. http://www.vastapaino.fi/vp/ekirjat/valistus.pdf tarkistettu 29.6.2011
Kymlicka, Will (2010) The rise and fall of multiculturalism? New debates on inclusion and accommodation in diverse societies. Teoksessa Vertovec, Steven ja Wessendorf, Susanne: The Multiculturalism Backlash. European Discourses, policies and practices. London: Routledge
Kymlicka, Will & Norman, Wayne (toim.) (2000) Citizenship in Diverse Societies. Oxford: Oxford University Press.
Leitzinger, Antero (2010) Mansikkamaan Vartijat - Muistelmia ulkomaalaishallinnosta eri vuosikymmeniltä. Helsinki: Maahanmuuttovirasto, East West Books
Pentikäinen, Merja (2008) Creating an Integrated society and recognising differences. The Role and Limits of Human Rights, with Special Reference to Europe. Rovaniemi: Lapland University Press.
Rask, Riikka (2009) Positiivinen erityiskohtelu työelämässä. Teoksessa Jalanko, Risto, Siiki, Maria: Kirjoituksia työoikeudesta. Helsingin hovioikeuden julkaisuja. Helsinki: Hakapaino. http://www.oikeus.fi/uploads/l0aqld391v1ju.pdf
Saukkonen, Pasi (2007): Politiikka monikulttuurisessa yhteiskunnassa. Helsinki: WSOY oppimateriaalit.
Schmid, Bernhard (2010): Burka not welcome. http://en.qantara.de/Burka-not-Welcome/9591c9690i1p663/ tarkistettu 29.6.2011
Sihvola, Juha (2011): Maailmankansalaisen uskonto. Keuruu: Otava.
Sosiaali- ja terveysministeriö (2004): Suomen Romanit – Finitiko romaseele. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriön esitteitä 2004:2. http://www.stm.fi/c/document_library/get_file?folderId=28707&name=DLFE-3778.pdf&title=Suomen_romanit____Finitiko_romaseele_fi.pdf tarkistettu 29.6.2011
Taskinen, Sirpa (toim.) (2003): Lasten seksuaalisen hyväksikäytön ja pahoinpitelyn selvittäminen. Asiantuntijaryhmän suositukset sosiaali- ja terveydenhuollon henkilöstölle. Stakes. Oppaita 55. Saarijärvi.
Yhdenvertaisuuslaki. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2004/20040021 tarkistettu 29.6.2011
Aikoina jolloin uskonnollinen kokemus oli kokonaisvaltaisempi tapa ymmärtää maailmaa, toimintavapaudet ja toisten sietäminen määrittyivät ennen kaikkea uskontokunnan perusteella. Saksan keisarikunnassa lyötiin Augsburgin uskonrauhalla 1555 lukkoon Cuius regio, eius religio – periaate, joka määräsi että ruhtinaskunnan asukkaiden tuli seurata ruhtinaan uskontoa.
Muiden uskontokuntien edustajat saivat vapauden säilyttää henkensä sen sijaan että heidät olisi poltettu kerettiläisinä. He myös saivat oikeuden poistua maasta menettämättä omaisuuttaan tai kunniaansa. (Saukkonen 2007, 67)
Osmanivaltakunnassa puolestaan Millet- järjestelmä tunnusti alueen merkittävimpien ei-islamilaisten uskonnollisten yhteisöjen eli juutalaisten, kreikkalaiskatolisten ja Armenian kirkkoon kuuluvien olemassaolon ja sisäinen lainkäytön. Yhteisöillä oli veronkanto-oikeus, vastuu koulutuksen järjestämisestä sekä oikeus omaan oikeuslaitokseen perintö- ja perheoikeudellisissa asioissa. (Saukkonen 2007, 71)
Jälleen valistusaikana Immanuel Kant kirjoitti mainiona pitämästään valtiaasta Fredrik II Suuresta, joka sanoi: ”järkeilkää niin paljon kuin haluatte ja mistä ikinä haluatte, mutta totelkaa!” (Kant 1784)
Järkeilynvapauden todelliset käyttömahdollisuudet saattoivat olla hyvinkin rajatut herra Hohenzollernin valistuneen itsevaltiuden oloissa. Voltaire oli Fredrikin hovissa tervetulleempi vieras kuin vaikkapa Hellenser Intelligenzblattin Fredrik-kriittiset oppineet tai Itävallan Maria Teresian sotajoukot, jotka halusivat takaisin pyytämättä ja yllätyksenä viedyn vauraan Sleesian.
Fredrikin ilmauksessa kuitenkin kiteytyy se, mitä erilaisuuden poliittisen organisoinnin on tarkoitus omankin aikamme yhteiskunnassa olla: säilyttää valtion territoriaalinen, demografinen ja taloudellinen hallinta oloissa, joissa väestön jäsenillä on keskenään erilaisia uskomuksia, haluja ja mielipiteitä silmänkantamattomiin.
Pasi Saukkonen (2007) jakaa erilaisuuden poliittisen organisoinnin keinot kolmeen luokkaan: maahanmuuttopolitiikan keinoihin, maahanmuuttajapolitiikan keinoihin ja monimuotoisuuspolitiikan keinoihin.
• Maahanmuuttopolitiikan keinot kiteytyvät passi- ja viisumijärjestelmään, rajavalvontaan ja oleskelulupajärjestelmään. Sen puitteissa päätetään, ketkä ovat kelpoja astumaan territoriolle ja ketkä jätetään ulkopuolelle.
• Maahanmuuttajapolitiikan keinot tähtäävät uudessa yhteiskunnassa tarvittavien tietotaitojen perehdyttämiseen vaiheessa, jossa pysyvä oleskelu territoriolla on jo sallittua.
• Monimuotoisuuspolitiikka tarkoittaa kaikkia toimia, joita tehdään koko yhteiskunnan valmistamiseksi etniseen ja kulttuuriseen monimuotoistumiseen, eri kehityksen lieveilmiöiden ennakoimiseksi sekä kielteisten seurausten ehkäisemiseksi ja kontrolloimiseksi. Perinteinen vähemmistöpolitiikka on osa sitä, mutta lisäksi myös valtaväestön oletetaan muuttuvan ja tarvitsevan uusia tietoja, taitoja ja asenteita.
Monimuotoisuuspolitiikalla on takanaan suvaitsemattomuuden historia
Eurooppa on aina ollut alueellisesti, etnisesti ja kulttuurisesti monimuotoinen ja muuttuva. Baskit, katalaanit, bretagnelaiset, friulit, ruteenit, etelätirolilaiset, walesilaiset ja romanit ovat olleet Euroopassa ties kuinka monta vuosisataa, puhumattakaan saamelaisväestöstä. Useat uskonnolliset suuntaukset ja poliittiset päätökset uskonnollisten vähemmistöjen asemasta ovat muovanneet Euroopan ja koko maailman karttaa. Puola on välillä ollut suurvalta, välillä hävinnyt kokonaan vain ilmestyäkseen uudelleen Euroopan kartalle ja pienentyäkseen jälleen.
Suurimman osan Euroopan historiaa hallitsijoiden tavoitteena oli ennemmin erojen eliminoiminen, korkeintaan niiden sietäminen kuin erilaisten vapauksien turvaaminen. Vähemmistön annettiin olla rauhassa vain, jos hallitsija ei nähnyt sitä uhaksi auktoriteetilleen.
Sanaa ”refugee” (ransk. refugié) käytettiin ensimmäisen kerran niistä Ranskan hugenoteista, jotka pakenivat Britanniaan vuonna 1685, Nantesin ediktin mitätöimisen jälkeen. Nantesin edikti oli turvannut hugenoteille veristen uskonsotien jälkeen yhtäläiset uskonnonvapaudet ja elinkeinovapau
det katolisiin nähden. Ludvig XIV paitsi peruutti ediktin, myös määräsi hugenottien kirkot tuhottaviksi, koulut suljettaviksi ja legitimoi jo aiemmin alkaneet pakkokäännytykset katolisuuteen. Koska monet pelkäsivät noin vuosisata aiemmin päättyneiden uskonsotien ja hugenottien massamurhien alkavan jälleen, satojatuhansia Ranskan protestantteja pakeni Englannin lisäksi myös Uuteen Maailmaan sekä Ranskaa reunustaviin protestanttivaltaisiin maihin. (Alcock 2000, 6-7)Protestanttinen Englanti ei ollut erityisen suvaitsevainen omia vähemmistöuskontojaan kohtaan. Elisabetin aikana protestantismista tuli valtionuskonto ja kuningattaresta kirkon pää. Uskonharjoitusta säädeltiin ankarasti, joten myös protestanttien alavähemmistöt kuten puritaanit ja anabaptistit saivat tuntea kruunun rautavoiman nahoissaan (Sihvola 2011, 231).
Katolisia alettiin vainota 1500 – luvun lopulla osittain Espanjan ekspansiopyrkimysten ja Elisabetiin kohdistuvien paavillisten törkystunttibullien vuoksi. Kuitenkin myös pitkään Espanjan ”Voittamattoman Armadan” murskaamisen jälkeen ”papisteihin” suhtauduttiin varsin vihamielisesti. Katolinen Jaakko II ehti kyllä olla kuninkaanakin vähän aikaa, mutta hänet syrjäytettiin, ja epäonnistuneen kruunun takaisinvaltausyrityksen jälkeen 1695 katolisuus kiellettiin, eivätkä katoliset voineet ostaa maata, äänestää tai toimia julkisessa virassa (Alcock 2000, 20-21).
Tyystin oma kysymyksensä oli suhtautuminen aluevähemmistöihin sekä heidän kieleensä ja kulttuuriinsa, johon liitettiin autonomiapyrkimykset ja epälojaalisuus hallitsijaan.
Kuninkaanvallan väheneminen ja nationalismiaatteen nousu silti ennemmin heikensi kuin paransi vähemmistöjen asemaa. Esimerkiksi Ranskassa bretagnen kielen ja kulttuurin systemaattinen poistamistyö sai voimaa etenkin Suuren Vallankumouksen jälkeen. Myös Ranskan lounaisosien baskien ja katalaanien oli pidettävä puupalaa (symbolé) kaulojensa ympärillä vielä varsin pitkälle 1800-lukua rangaistuksena kielensä käyttämisestä. Myöskään Yhdistyneessä Kuningaskunnassa vähemmistökieliä ei erityisemmin suvaittu: vielä 1920–1930-lukujen Skotlannissa gaelinkielistä lasta pidettiin kehitysvammaisena, ja kielen puhumisesta rangaistiin koulussa. (Alcock 2000, 11–20)
Moderni monimuotoisuuspolitiikka alkoi kehittyä toisen maailmansodan jälkeen
Varsinaiseen monimuotoisuuspolitiikkaan on Euroopassa siirrytty katkonaisesti ja hiljalleen, ja sen siemeniä on ollut itämässä jo ennen maailmansotia muun muassa uskonnonvapauskysymyksiä sekä alueellisia kielikysymyksiä ratkottaessa.
Suomen uskonnonvapauslaki 1922 sai aikoinaan Kansainliiton kiitokset. Siinä missä autonomian aikana vain kristityillä oli mahdollisuus tulla Suomen kansalaisiksi, itsenäisessä Suomessa myös juutalaisille ja muslimeille avattiin tämä mahdollisuus (Leitzinger 2011, 12).
Will Kymlickan mukaan kuitenkin toisen maailmansodan traumasta ponnistanut institutionaalinen ihmisoikeuksien hallinnan järjestelmä on ollut erityisen merkittävä tekijä, joka on ohjannut vähemmistöpolitiikkaa kohti todellisempaa monimuotoisuuspolitiikkaa (Kymlicka 2010, 35).
Kymlicka ja Wayne Norman pitävät tärkeänä eritellä neljä vähemmistöryhmää, joiden suhdetta kanssakansalaisiin ja hallitsijoihin monimuotoisuuspolitiikalla säädellään. Näitä ovat kansalliset vähemmistöt, maahanmuuttajaryhmät, uskonnolliset ryhmät sekä sui generis – ryhmät. (Kymlicka & Norman 2000, 18–24; Saukkonen 2007, 42-47)
- Kansalliset vähemmistöt. Kansallisia vähemmistöjä ovat 1) alkuperäiskansat kuten saamelaiset Skandinaviassa, intiaanit Yhdysvalloissa ja Kanadassa ja aboriginaalit Australiassa. Lisäksi tähän ryhmään kuuluvat 2) valtiottomat kansakunnat: ryhmät, jotka ovat historiallisesti muodostaneet poliittisen yhteisön, mutta eivät tällä hetkellä ole voineet organisoitua valtioksi. Näitä ovat esimerkiksi baskit ja katalaanit Espanjassa, skotit, pohjoisirlantilaiset ja walesilaiset Britanniassa, quebecilaiset Kanadassa, bretonit Ranskassa, suomenruotsalaiset Suomessa ja etelätirolilaiset ja friulit Italiassa, ruteenit Ukrainassa, Slovakiassa, Valko-Venäjällä ja Puolassa.
- Maahanmuuttajaryhmät. Maahanmuuttajaryhmien asema vaihtelee runsaasti riippuen maahantulotavasta, maassaolon muodosta ja sen kestosta.
1) työperusteiseen muuttoon
- asiantuntijamuutto
- muu ammattitaitoinen työvoima
- keikkatyöläiset
- yrittäjät
- kansainväliset harjoittelijat
- Au- pairit ja muut kotitaloustyöntekijät
- urheilijat, valmentajat
- au-pairit ja muut kotitaloustyöntekijät
- sesonkityövoima
2) perheperusteiseen muuttoon
- avioliitot ulkomaalaisten kanssa
- perheenjäsenten jälleenyhdistäminen
3) etnisperusteiseen muuttoon
- inkerinsuomalaisten paluumuutto Suomessa (lakkautettiin 1.7.2011)
- ”etnisten saksalaisten” muutto Saksaan
4) opiskeluun perustuvaan muuttoon
- tutkinto-opiskelijat
- vaihto-opiskelijat
5) eläkeläisten muuttoliikkeeseen
- eläkeläisten paluumuutto
- rotaatiomuutto, esimerkiksi ”etelän” ja Suomen välillä vuodenaikojen vaihtuessa
6) kansainvälisen suojelun perusteella tapahtuvaan muuttoon
- turvapaikkaprosessissa oleskeluluvan saaneet
- kiintiöpakolaiset
7) dokumentoimattomaan muuttoon
- oleskeluluvan ja viisumin ylittäjät
- ihmiskaupan uhrit
- ilman matkustusdokumentteja ja/tai väärennetyillä matkustusdokumenteilla maahan saapuneet tai muutoin viranomaisia harhauttamalla maahan saapuneet; maahan jääneet kielteisen turvapaikkapäätöksen saaneet
- dokumentoimattomasti maassa oleva ja työskentelevä työvoima
- Uskonnolliset ryhmät
- ei-eristäytyvät ryhmät
- Sui generis – ryhmät
- romanit Euroopassa
- eräiden Entisen Neuvostoliiton tasavaltojen venäläiset
Monimuotoisuuspolitiikka ja kansalliset vähemmistöt
Kymlickan ja Alcockin mukaan valtiottomilla kansakunnilla voi olla esimerkiksi eri tavoin organisoitu alueellinen itsehallinto (Etelä-Tiroli, Baskimaa, Pohjois-Irlanti, Ahvenanmaa) ja heidän äidinkielellään virallinen asema (esimerkiksi ruotsin kielen asema Suomessa). Niillä voi olla myös oma edustus kansainvälisissä instituutioissa ja vaikkapa oma jalkapallomaajoukkue (Pohjois-Irlanti, Wales ja Skotlanti). Usein niiden erillinen asema ilmaistaan valtion perustuslaissa. (Kymlicka 2010, 36-37; Alcock 2000, 88-122)
Valtiottomien kansakuntien itsehallinnolliset ja kielelliset oikeudet ovat vahvistuneet toisen maailmansodan jälkeen selkeästi, vaikkakin epätahtisesti. Esimerkiksi Pohjois-Irlannin, Baskimaan ja Korsikan konfliktit eskaloituivat verisiksi kriiseiksi juuri samaan aikaan, kun kansainvälinen oikeus alkoi kehittyä entistä kokonaisvaltaisemmin ottamaan huomioon kansallisten vähemmistöjen oikeudet (Alcock 2000, 122-134).
Alkuperäiskansan asema takaa usein erilliset maanomistusoikeudet metsästysmaihin ja pyhiin paikkoihin. Suomi ei kuitenkaan ole ratifioinut ILO:n alkuperäis- ja heimokansoja koskevaa sopimusta 169 eikä näin ole myöskään antanut saamelaisväestölle yhtä laajoja maanomistusoikeuksia kuin esimerkiksi Yhdysvallat osalle intiaaniväestöään (ILO 2011). Alkuperäiskansan asema takaa myös erillisen edustuselimen (esimerkiksi saamelaiskäräjät Suomessa) ja vähemmistökielelle tunnustetun aseman (Kymlicka 2010, 36-37).
Monimuotoisuuspolitiikka ja maahanmuuttajaryhmät
Maahanmuuttajaryhmillä monimuotoisuuspoliittisten toimenpiteiden intensiteetti riippuu runsaasti siitä, mistä maahanmuuttajaryhmästä on kyse. Pysyväisluonteisella oleskeluluvalla maassa asuvat ihmiset ovat laajemmin huomioituja julkisessa taloudessa ja lainsäädännössä kuin dokumentoimattomat henkilöt, opiskelijat ja lyhytaikainen työvoima.
Toisin kuin kansallisilla vähemmistöillä joiden kohdalla korostuu juridis-poliittisen erityisaseman saavuttaminen, maahanmuuttajaryhmien kohdalla tavoitteena on ennemmin yhdenvertaisten toimintamahdollisuuksien turvaaminen, taloudellisen ja sosiaalisen huono-osaisuuden estäminen sekä viranomaisten tietotaitojen vahvistaminen (Kymlicka 2010, 38-39; Saukkonen 2007, 204).
Syrjinnänvastainen lainsäädäntö on syytä mainita tässä yhteydessä. Yhdenvertaisuuslaki kieltää ihmisen syrjimisen ”iän, etnisen tai kansallisen alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, terveydentilan, vammaisuuden, sukupuolisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella” (Yhdenvertaisuuslaki = YVL 2004/21, § 6). Se myös velvoittaa viranomaisia edistämään sellaisia hallinto- ja toimintatapoja, jotka edistävät yhdenvertaisuuden toteutumista (YVL 2004/21, § 4).
Positiivinen erityiskohtelu on yksi keinoista, jolla on mahdollista edistää laissa säädettyä tavoitetta tosiasiallisesta yhdenvertaisuudesta. Se eroaa syrjinnänkielloista siinä, että se ei ole esimerkiksi työnantajan velvollisuus, vaan sallittu poikkeus syrjinnänkiellosta (Rask 2009, 74).
Sen kohteena ei voi olla mikä tahansa henkilöryhmä tai sen yksittäinen edustaja. Erityistoimien on kohdistuttava ryhmään, joka on jollakin laissa tarkoitetulla syrjintäperusteella epäedullisemmassa asemassa kuin verrokkiryhmä ja/tai jonka olosuhteet ovat epäedullisemmat kuin verrokkiryhmällä. Positiivinen erityiskohtelu ei voi myöskään olla luonteeltaan pysyvää, vaan se on sallittua vain niin kauan kuin tosiasiallinen eriarvoisuus vallitsee. (Rask 2009, 82-83)
Positiivisen erityiskohtelun täytyy näin ollen perustua kulloinkin yhdenvertaisuuden edistämistä koskevaan suunnitelmaan, jossa suosimisen perusteet, rajat ja kriteerit on määritelty (Rask 2009, 82). Esimerkiksi Helsingin kaupunki toteuttaa positiivista erityiskohtelua opetustoimessaan siten, että ne koulut, joiden oppilaaksiottoalueen väestörakenne ennustaa heikoimpia oppimistuloksia, saavat lisäresursseja (Ala-Outinen 2010, 39).
Maahanmuuttajaryhmien kohdalla on syytä myös mainita neuvottelukunnat (Suomessa etnisten suhteiden neuvottelukunta ETNO ja alueelliset ETNO:t), joiden tehtävänä on ETNO:sta annetun asetuksen mukaan ” viranomaisten, kansalaisjärjestöjen ja eduskunnassa edustettuina olevien puolueiden sekä maahanmuuttajien ja etnisten vähemmistöjen välisen vuoropuhelun kehittäminen valtakunnallisella, alueellisella ja paikallisella tasolla.”
Vuoropuhelu, laadukkaan tiedon hankinta ja sosiaalisen foorumin rakentaminen ovatkin asioita jotka korostuvat ETNO:n työssä. Se ei voi olla poliittisluontoinen edustuselin siitäkään syystä, että maahanmuuttajaryhmien sisäiset poliittiset näkemyserot ovat suuria. Esimerkiksi Suomen somaleja on ollut eduskuntavaaleissa ehdokkaana kaikissa tällä hetkellä eduskunnassa edustettuina olevissa puolueissa Perussuomalaisia lukuun ottamatta. Ihmiset eivät identifioidu ainoastaan etnisyyteen tai kansallisuuteen, vaan myös ikä, sukupuoli, asema työmarkkinoilla, koulutus sekä muu yksilöllinen kokemushistoria vaikuttavat siihen, mitkä asiat kukin yksilö kokee tärkeiksi.
Monimuotoisuuspolitiikka ja Sui Generis ryhmät - esimerkkinä Suomen romanit
Sui Generis – ryhmät ovat huomattavasti pitkäaikaisempia vähemmistöjä kuin ne maahanmuuttajaryhmät, jotka ovat muuttaneet Euroopan valtioihin enemmälti vasta toisen maailmansodan jälkeen. Euroopan romanivähemmistön historia ja organisoitumisen tapa on myös varsin erilainen verrattuna Bretagnen, Walesin tai Etelä-Tirolin kaltaisiin valtiottomiin kansakuntiin. Vaikka valtiottomat kansakunnatkin saattoivat kokea usein vainoa hallitsijataholta, syynä olivat ennen kaikkea itsenäistymis- ja autonomiapyrkimykset tai niiden pelko.
Romanit eivät rajautuneet tietylle territoriolle, vaan liikkuva elämäntapa jakoi väestön ympäri Eurooppaa. Romanien kohdalla vainon syyt liittyivät siihen, että vallitsevan aluepohjaisen ajattelujärjestelmän puitteissa heidät nähtiin epälojaaliksi kurjalistoksi, joka ei kykene elämään vastuullista elämää.
Ruotsi-Suomessa tuli 1637 voimaan hirttolaki, joka antoi luvan tappaa Ruotsi-Suomessa tavatut romanit, ja Romaneilta kiellettiin kaikki kirkolliset toimitukset ja sairaanhoito. Hirttolakien kumoamisenkin jälkeen romanit nähtiin lähtökohtaisesti irtolaisina, ja Suomessa 1900 - luvun puoliväliin saakka romaniväestön assimiloimiseen pyrittiin romanikielen kieltämisellä sekä aktiivisilla huostaanotoilla. (Sosiaali – ja terveysministeriö 2004, 6)
Erityisesti 1970 – luvulta lähtien alkanut romaniväestön olojen hiljattainen kohentuminen Suomessa on konkretisoitunut muun muassa siten, että romanien oikeus kieleensä ja kulttuuriinsa on turvattu perustuslaissa. Romanit ovat Suomessa 1990-luvun lopusta lukien olleet virallinen vähemmistö ja heidän kielellään on vähemmistökielen asema.
Näistä syistä Suomen osalta heidät on erityisesti vuoden 2000 perustuslakiuudistuksen jälkeen syytä nähdä kansallisena vähemmistönä. Tämä kertoo siitä, että ihmisten oikeudellinen, taloudellinen ja poliittinen asema muuttuu, eivätkä jaottelut erilaisiin ryhmiin voi tästäkään syystä olla kiveen kirjoitettuja.
Samanaikaisesti myös neuvottelukunnat (romaniasiain neuvottelukunta) sekä yhdenvertaisuuspoliittiset toimenpiteet koskevat monella tavoin myös Suomen romaneja heidän yhä haasteellisen sosioekonomisen asemansa vuoksi. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004)
Monimuotoisuuspolitiikka ja uskonnolliset ryhmät
Uskonnollisten ryhmien kohdalla monimuotoisuuspoliittinen keskustelu kiteytyy siihen, kuinka laajaa julkista tilaa ja resursointia uskonnon – ja omatunnonvapauden toteuttaminen käytännössä vaatii, kuinka paljon poikkeuksia uskonnollisille ja katsomuksellisille ryhmille sallitaan kaikkia kansalaisia koskevien lakien soveltamisessa ja mikä on kulloinkin katsottu valtion kannalta ”pakottavaksi intressiksi” uskonnon- ja omatunnon vapauden rajoittamiseen (Sihvola 2011, 279).
Mahdollisuuksien tasa-arvo on ollut toisen maailmansodan jälkeisessä YK- järjestelmässä asteittain voimistunut periaate, jonka nojalla uskonnon- ja omantunnonvapautta on pyritty niin suojaamaan kuin rajoittamaankin. Tämän periaatteen mukaan yksilöille on annettava yhtäläiset mahdollisuudet kehittää kykyjään ja edetä elämässä riippumatta etnisyydestä, sukupuolesta ja vakaumuksesta, ja tämä velvoite koskee niin valtioita kuin katsomuksellisia yhteisöjäkin. (Pentikäinen 2008, 165 -173)
Useimmat ihmisoikeussopimukset kannustavat uskonnollisten yhteisöjen hyväksymiseen ja kunnioittamiseen. Uskonnollisten yhteisöjen on puolestaan suostuttava ainakin kahden periaatteen kunnioittamiseen. Ensinnäkin uskonnon- ja omatunnonvapaus pitää sisällään velvollisuuden elää rauhanomaisesti muunlaisia vakaumuksia edustavien yksilöiden ja yhteisöjen kanssa. Toiseksi uskonnollisten yhteisöjen tulee myös antaa jäsenilleen vapaa harkintavalta päätöksenteossa yhteisöön liittymisestä ja siitä eroamisesta. Muutoin yksilöllinen omantunnonvapaus jäisi reaalisesti toteutumatta. (Vrt. Sihvola 2011, 276)
Euroopan ihmisoikeussopimus kieltää ihmisten syrjinnän uskontokunnan perusteella, ja myös sen artiklassa 8 turvattu perhe-elämän perus- ja ihmisoikeussuoja kattaa sen, että lapsen huoltajilla on oikeus päättää lapsensa kasvatuksesta ja myös oikeus kasvattaa lastaan uskonkäsitystensä vaatimusten mukaisesti.
Erilaisten fyysisen ja henkisen väkivallan muotojen katsotaan merkittävällä tavalla rajoittavan ja heikentävän ihmisen kasvumahdollisuuksia, ja siksi perinteellä perusteltuun ruumiillisen koskemattomuuden loukkaamiseen suhtaudutaan yhä penseämmin (vrt. Taskinen 2003).
Uskonnollispohjainen vihapuhe, uhkailu ja liikkumisvapauden rajoitukset, ruumiillisen koskemattomuuden loukkaukset sekä yhteisön kunnialla perusteltu väkivalta eivät nykyisin ole ainoastaan kriminalisoituja. Ihmisoikeussopimukset myös velvoittavat niiden aktiiviseen vähentämistyöhön. Esimerkiksi historiallisesti katsoen tuore, vuonna 1979 laadittu kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus (CEDAW) sisältää laajoja velvoitteita poistaa perinteestä kumpuavat käyttäytymiskaavat, joiden nojalla sukupuolet asetetaan eriarvoiseen asemaan yhteiskunnan eri osa-alueilla (Kaikkinaisen naisten syrjinnän poistamista koskeva yleissopimus, 5§)
Poikkeuksia lakien soveltamisessa sallitaan uskonnollisille yhteisöille yleensä vain, jos niiden uskotaan vahvistavan vähemmistön lojaaliutta lailliseen esivaltaan ja olevan yhteensopivia hallitsijalle tärkeän – 2000-luvulla yleensä mahdollisuuksien tasa-arvoon ja liberalismiin sitoutuneen arvopohjan - kanssa.
Esimerkiksi Britanniassa moottoripyörää käyttävän sikhin ei ole pakko käyttää kypärää. Tämä vapaus pukeutua omantunnon mukaisesti muodostaakin vaaratilanteen vain erivapautta käyttävälle yksilölle onnettomuustilanteessa, muttei vaikeuta ympäröivän yhteisön valinnanvapauksia.
Toisenlainen on ollut suhtautumistapa uskontojen perintö- ja perheoikeudellisiin oikeusistuimiin, koska niiden perustana olevat uskonnolliset oppitekstit asettavat eri sukupuolet tuomioistuimissa lähtökohtaisesti eriarvoiseen asemaan. Britannia on kuitenkin sallinut perintö- ja perheoikeudellisissa kysymyksissä juutalaisen Beth Din – tuomioistuimen. Se ei voi kuitenkaan korvata valtiollisia tuomioistuimia, vaan kuhunkin oikeusasiaan täytyy saada myös lainvoimainen siviilituomioistuimen päätös. Beth Din on myös toimintakykyinen vain, jos molemmat osapuolet hyväksyvät sen. Samoilla yksilönvapaudet turvaavilla reunaehdoilla toimivaan islamilaiseen Sharia- tuomioistuimeen on otettu kielteinen kanta. Tämä kertoo osittain vaikeuksista rajata sallitut poikkeukset yleispätevästi ja siten, että uskonnollisten ryhmien välisen yhdenvertaisuuden periaate säilyy. (BBC News 2008)
Lopuksi – monimuotoisuuspolitiikka ja autoritaarinen liberalismi
Historiallinen katsanto osoittaa, että uskonnollinen, etninen ja kulttuurinen monimuotoisuus on koettu haasteeksi yhteiskunnan integriteetille ja hallittavuudelle aina. Oma aikamme ei tältä osin ole erilainen verrattuna aikaisempiin vuosisatoihin.
Ero on ennemmin erilaisuuden organisoinnin tavassa. Yksilöitä vaaditaan integroitumaan enemmän liberalismin poliittiseen kulttuuriin kuin kansallisiin kertomuksiin ja niiden pohjalta rakennettuihin tapakulttuureihin. (Joppke 2010, 142-144)
Vähemmistöoikeuksien ja ihmisoikeusinstituutioiden vahvistuminen on tarkoittanut sitä, että ihmisen henkilökohtaisilla ominaisuuksilla kuten sukupuolella, ulkonäöllä, etnisyydellä ja uskonnolla pitäisi olla yhä vähemmän merkitystä sen suhteen, pääseekö ihminen poliittisen yhteisön täysivaltaiseksi jäseneksi. Olennaisempaa on yksilöiden omantunnonvapauksien ja kehittymismahdollisuuksien turvaaminen. Oma vakaumus ei myöskään saa muodostaa kykyjen ja kapasiteettien kehittämisen estettä muille henkilöille.
2000 – luvulla on kuitenkin lyöty läpi käytäntöjä, jotka ovat selkeässä ristiriidassa niin uskonnon-, omantunnon-, kuin ilmaisunvapaudenkin kanssa. Niitä on perusteltu liberalistisella retoriikalla, mutta käytännössä niillä heikennetään ihmisten keskeisimpiä perusvapauksia ja yksilöiden mahdollisuuksia päättää itse, millaisia he voivat olla.
Saksan kansalaisuuden hakijat ovat vuodesta 2000 allekirjoittaneet lupauksen, jossa he lupaavat noudattaa maan perustuslakia. Lisäksi Baden-Württembergissä otettiin vuonna 2005 käyttöön haastattelutesti, jossa tarkastetaan, ovatko lupaukseen sitoutuneen henkilön arvot "aidosti" yhtenevät maan perustuslain kanssa. Haastatteluissa udellaan muun muassa mielipidettä homoseksuaalisuudesta, sukupuolirooleista ja terrorismista. Haastattelutestin tekee syrjiväksi ensinnäkin se, että se tehdään vain muslimeille. Omantunnon- ja ilmaisunvapauden kanssa ristiriitaisen testistä tekee se, että väärästä ”arvovalinnasta” haastattelukysymyksissä voi seurata kansalaisuuden myöntämättä jättäminen. (Joppke 2010, 141)
Käytäntö sai oikeusoppineiden tuomion. He katsoivat, että erilaiset mielipiteet eivät muodosta uhkaa liberaalille poliittiselle järjestykselle vaan ovat sen elinehto. Saksan perustuslaki turvaa mielipiteenvapauden. Ihmistä saisi sanktioida vasta, kun mielipiteet muuttuvat konkreettiseksi toiminnaksi ihmisten turvallisuutta ja laillista järjestystä vastaan. Haastattelutestistä ei silti luovuttu senkään jälkeen kun testi itse todettiin perustuslain vastaiseksi. (Joppke 2010, 142)
Myös Ranskan huivikieltoja on perusteltu liberaalilla poliittisella järjestyksellä ja naisten oikeuksilla. Saksansyyrialaisen islamiin erikoistuneen koulutusalan tutkijan, Lamya Kaddorin, mukaan päähuivin käyttöön ei omana aikanamme ole uskonnollista velvoitetta, ja tästä syystä hän ei myöskään itse käytä huivia, vaikka onkin muslimi. Samalla hän muistuttaa, että huivi ei myöskään koskaan ole merkinnyt fundamentalismin symbolia ja univormua kuin vain tiettyjen, erityisesti 1970-luvulta lähtien voimistuneiden uskonnollisten liikkeiden keskuudessa (Kaddor 2011). Näiden liikkeiden totuus ei ole koko totuus, ja varsin moni huiviin pukeutuja pyrkii myös vahvistamaan sen moderneja, vapauksia korostavia sisältöjä (Enderwitz 2009). Vaikka Kaddor ei itse käytä huvia, hän vastustaa huivikieltoa.Kun Ranska kielsi huivin käytön julkisissa kouluissa ja burqan käytön kaikissa julkisissa tiloissa perusteena ”liberaali ja sekulaari Ranska”, se näin käytännössä kielsi naisia itse päättämästä mitä huivi heille merkitsee. Se myös vahvisti muslimiyhteisön sisäisessä huividebatissa fundamentalistista tulkintaa huivista, ja myös sulki huiviin pukeutuvat naiset entistä voimakkaammin ulos julkisesta tilasta ja niistä kouluista, joissa heillä olisi ollut parhaat mahdollisuudet riisua huivista sen ääriuskonnolliset merkitykset.
Tyystin oma asiansa on Ranskan sisäministeri Eric Bessonin ehdotus siitä, että burqaan pukeutuvilta naisilta evättäisiin Ranskan kansalaisuus (Schmid 2010). Muutos tarkoittaisi käytännössä sitä, että myös naisten poliittiset oikeudet taantuisivat tasolle, jolla ne ovat niissä maissa, joissa huivi on säädetty pakolliseksi.
Liberalismi, kuten mikä tahansa ajattelujärjestelmä, voi tällä tavoin muuttua autoritaarisuudeksi ja fundamentalismiksi, jossa häntä alkaa heiluttaa koiraa ja käytännöt muovautuvat periaatteiden irvikuviksi.
”Monikulttuurisuus” etnisenä ja kulttuurisena monimuotoisuutena ja sitä ohjaavana politiikkana ei muodosta uhkaa ihmisten vapauksien ja toimintakykyjen kehittämiselle. Islamofobian sekä muutospaniikin ohjaama harkitsematon monimuotoisuuspolitiikka puolestaan muodostaa.
Niin tutkijoiden kuin tavan kansalaisten velvollisuutena on ohjata monimuotoisuuspolitiikkaa suuntaan, jossa ihminen voi osallistua julkiseen elämään ja keskusteluun riippumatta siitä, miltä hän näyttää, mihin hän kokee kuuluvansa, mitä hän pitää päällään ja mihin hän uskoo.
Kirjallisuus
Ala-Outinen, Annina (2010) Hyvinvoinnin tukiverkko koetuksella. Helsingin palveluvirastojen toiminta kaupunginosien eriytymisen ennaltaehkäisemiseksi. Helsinki: Helsingin kaupungin tietokeskus. Tutkimuksia 2010: 3. http://www.hel2.fi/tietokeskus/julkaisut/pdf/10_11_12_Tutkimuksia_3_Ala_Outinen.pdf; tarkistettu 29.6.2011
Alcock, Antony (2000): A history of the protection of regional cultural minorities in Europe: From the Edict of Nantes to the present day. Houndmills, Basingstoke, Hampshire, London: Macmillan press ltd.
BBC News (2008): Religious courts already in use. http://news.bbc.co.uk/2/hi/uk_news/7233040.stm
Yhdenvertaisuuslaki. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2004/20040021 tarkistettu 29.6.2011
