Varsin usein ihminen, jolla on mielipide jonka hän haluaa muiden tietävän ja omaksuvan, havainnoi maailmaa mielestään objektiivisesti. Tällöin havainnoitavan kohteen täytyisi ohjata mielipide-ihmisen mieltä, eikä toisin päin. Aikaisemmat kokemukset tai patoutuneet emootiot asioiden tilasta olisivat taka-alalla.
Muistiini on jäänyt jälkiä vuosien takaisista kliinisen psykologian oppitunneista. Tuolloin opetettiin, että tunne-elämälle keskeiset aivoalueet ovat muistamisen eli havaintojen mieleen tallentamisen, siellä säilyttämisen ja tilanteen vaatimalla tavalla mieleen palauttamisen kannalta tärkeitä.
Ehkä nimensä takia sellaiset aivojen osat kuin mantelitumake (eli amygdala) ja hippokampus ovat jääneet mieleen, vaikken kyseisestä tieteestä muuten mitään tiedäkään. Mantelitumake-sana muistuttaa kuivettunutta laskiaispullan mantelimassatäytettä. Hippokampus puolestaan yliopistoaluetta, jota kansoittavat eräät nelijalkaiset, hirnuvat eläimet. Kenties keisari Caligula olisi voinut perustaa sellaisen yliopiston: legenda kertoo Caligulan nimittäneen hevosen konsuliksi.
Duodecim-lehden mukaan ”amygdalan aktivoituminen emotionaalisesti merkittävien ärsykkeiden vaikutuksesta tehostaa myös muistijäljen muodostumista hippokampuksessa”. Aivoihin tallentuu ympäröivästä maailmasta valtavasti aistihavaintoja, mutta pelkoa, inhoa, hekumaa ja muita tunteita kutkuttavat havainnot painautuvat mieleen kaikkein todennäköisimmin. Psykologisessa mielessä ”asioiden objektiivinen havainnointi” on siis mahdoton ajatus, koska havainnoitavan objektin laittaa yhteyteensä aistimuksia ja kokemuksia toisiinsa eri voimakkuuksilla yhdistävä, eri tunnetasoilla arvottava mieli.
Yleensä ihmisen näkeekin käyvän melko emotionaalisesti latautuneessa tilanteessa hänen korostaessaan omaa objektiivisuuttaan sekä muiden tunteellisuutta ja rationaalisuuden puutetta.
Muistan kun olin aikoinaan kiinnostunut intiaaneista. Luin kirjakaupalla materiaalia kymmenistä eri heimoista ja heidän rituaaleistaan. Amygdalani ilmeisesti aktivoitui erityisen paljon talamukseni ja hippokampukseni kanssa pawnee-intiaanien rituaaleista lukiessa. Pentti Virrankosken ”Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit” (SKS 1994) – kirjan mukaan pawneiden skiri-heimolla oli tapana uhrata epäsäännöllisin väliajoin viholliskansan keskuudesta ryöstetty nuori ja kaunis neito, jota pidettiin vankina mutta kohdeltiin vankeusaikana hyvin ja kunnioittavasti:
”Tähtien aseman määräämänä päivänä tyttö surmattiin juhlallisen seremonian jälkeen jousella ampumalla, hänen rintakehänsä avattiin piikiviveitsellä ja hänen ruumiinsa ammuttiin täyteen nuolia. Lopuksi uhri paloiteltiin ja hänen vertaan pirskotettiin maissintaimille, jotka saivat näin osansa iltatähden suojelevasta ja kasvattavasta elinvoimasta” (Virrankoski 1994, 165).
Muistan vieläkin tasan tarkkaan pawneiden skiri-heimon uhriseremoniat, vaikken ollut ennen tätä kirjoitusta lukenut Virrankosken kirjaa varmaan kahdeksaan vuoteen.
Ongelma muistijäljessäni oli siinä, että satuin muistamaan yhden pawnee-heimon erittäin harvinaisen ja poikkeuksellisen, jo ennen 1800-luvun puoltaväliä kuolleen kultin, mutten juuri muita auringon, kuun ja tähtien palvontaan liittyviä rituaaleja. Niitä näet oli pawneilla runsaasti ja ne olivat sangen rikasmuotoisia.
Aivotoimintani tuntuisi aktivoituvan sitä voimakkaammin, mitä enemmän havainnoitaviin asioihin liittyy seksiä ja väkivaltaa. Tappaminen, varsinkin nuoren tytön tappaminen, on omassa kokemusmaailmassani niin vahvasti merkitty ilmiö, että varsin monenlaiset aatokset nousevat pintaan skirien kulttia tarkemmin kuvitellessa.
Ehkäpä siksi on hyvä koettaa painaa muistiin myös muita asioita pawneista.
Virrankosken mukaan pawneet koostuivat neljästä liittoutuneesta heimosta, joita olivat chaui, pitahauerat, skiri sekä kitkerahkit. Ihmisuhreja käyttävä maanviljelyskultti oli ainoastaan skireillä, ja ilmeisesti myös heimon sisällä asiasta oltiin montaa mieltä. Päällikkö Petalesharo asettui vastustamaan ihmisuhreja vuonna 1817 ja vapautti uhriksi aiotun comanchetytön. Viimeinen ihmisuhri uhrattiin 1830-luvulla.
Pawneilla ei ollut klaaneja, mutta he jakautuivat kesää ja talvea edustaviin vastakkaisryhmiin, joilla oli erilaiset riitit ja tehtävät. Sukulaisuus laskettiin äidin puolelta, ja heimoa johti kylien päälliköistä koostuva neuvosto. Erityisesti dakota-intiaanit olivat pawneiden vihollisia, mutta merkittäviä vihollisheimoja olivat myös cheyennet, arapahot, comanchet, kiowat ja osagit. Omahat, otot ja poncat olivat yleensä pawneiden liittolaisia, ja myös wichita-intiaaneihin pawneilla oli rauhalliset suhteet. Vaikka 1600-luvulta eteenpäin pawneet saivat haltuunsa hevosia ja kykenivät käsittelemään niitä taitavasti, he eivät olleet riippuvaisia biisonilaumojen liikkeistä. Ennen kaikkea elanto hankittiin maanviljelyllä, johon hyvin rikas auringon, kuun ja tähtien palvonta liittyi.
Pawneiden näyttävimpiä rituaaleja olivat hako-seremoniat, joihin liittyi muun muassa näyttäviä tansseja. Yksi Yhdysvaltain ensimmäisistä naispuolisista antropologeista, Alice Fletcher, on kirjoittanut hako-seremonioista melko paksun kirjan. Pawneiden seremonialliset tanssit miellyttivät valkoista miestäkin sen verran, että jo "manifest destiny"- ja "only good indians are dead"- aikana eräs pawnee-delegaatio kutsuttiin Yhdysvaltain pääkaupunkiin uuden vuoden päiväksi 1822 esiintymään. Comanchetytön pelastanut Petalesharo oli tullut teostaan sen verran kuuluisaksi, että juuri hän ja hänen kumppaninsa tanssahtelivat tuolloin kuuden tuhannen katsojan ihastellessa "villien" menoa.
Pawneiden palvontamenojen laulut olivat melko monenmoisia, mutta joskus ikuisuusaiheita käsitteleviä:
"Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Tämä elämä jota elämme
Te jumalat, jotka olette joka puolella
Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Anna meidän nähdä, onko tämä totta
Tämä elämä jota elämme?"
Nykyiset 2000-luvun nuorten pawneiden omilla kesäleireillään tehtailemat yhteenkuuluvuudentunteennostatuslaulut muistuttavat taas lähinnä jääkiekko- tai jalkapallojoukkueen kannatuslauluja:
P-A-W-N-E-E
We're the tribe that rocks the O.C.
We're Red Hot...H-O-T
That's why they call us the Mighty Pawnee!
Put your hands in the air,
Wave them around,
Listen to our Pawnee Sound....whooooooooooooo
tai
We are the Pawnee The Mighty, Mighty Pawnee
Rockin and a Rollin all night long
Everybody knows us by our song
When they hear us people all say....
There go the Pawnee doing their thing
Now you know...,
Who we are...,
We'll yell a little louder
We are the Pawnee the Mighty, Mighty Pawnee....Yeah Pawnee
Mutta onhan toki hienoa, että tämänkin päivän pawneet pitävät yllä jonkinlaista pawnee-meininkiä.
Pawneiden vanhoja kansantaruja ja legendoja on kerätty paljon, ja niitä voi lukea esimerkiksi täällä.
Pawnee-heimot tunnetaan muihin preeriaintiaaniheimoihin verrattuna sotaisina ja armottomina heimoina. Tällaisiin yleistyksiin lienee aina syytä suhtautua skeptisesti, mutta erityisesti hevos- ja metsästyskulttuuriin 1600-luvulla tapahtuneen integroitumisen jälkeen pawneet tekivät hyvin usein ryöstöretkiä naapuriheimojen kylien kimppuun. Sodissa pawnee-heimot eivät muutamaa poikkeusta lukuunottamatta juuri osoittaneet myötätuntoa heikompiaan kohtaan, mutta tämä on tosiasia myös valkoisen miehen kohdalla, erityisesti Amerikan mantereen intiaanisodissa.
Onkin hieman ironista, että ns. ”manifest destiny”- ajattelun vallassa elävä, sivilisoiva ja rationaalinen Yhdysvaltain armeija tuli poikkeuksellisen hyvin juttuun pawneiden kanssa 1800-luvun puolivälissä.
Pawnee-intiaanit olivat organisoituneesti mukana Yhdysvaltain dakotoja vastaan käydyissä sodissa sekä palkkasotureina suojelemassa Union Pacific Railroadin ratatöitä 1860-luvun lopulla. Hyvät välit johtuivat osittain poliittisista tarkoituksenmukaisuuksista: koleraepidemia tappoi 1840-luvulla yli puolet pawneista, ja heikentyneenä heidän kannatti turvautua amerikkalaisiin, koska eri dakota-heimot olivat yhä oikea uhka. Päällikkö Tirawahut leshar ryhtyi organisoimaan pawneesotureita amerikkalaisten avuksi. Yhteistyössä 1864 muodostettiin kokonainen pawnee-ratsuväkikomppania ja 1867 kahdensadan miehen pawnee-pataljoona. Yksikön komentajaksi tuli valkoinen kapteeni, sittemmin majuri Frank Joshua North. Vielä niinkin myöhään kuin 1876-77 pawneesotilaat taistelivat dakotoja ja cheyennejä vastaan omana komppanianaan, jota North johti.
North syntyi vuonna 1840 Tompkins Countyssa , New Yorkissa, mutta perhe muutti Frankin ollessa kaksivuotias Richland Countyyn, Ohioon 1842. Kun elantoa ei sieltä meinannut saada, vei Frank kuusitoistavuotiaana koko perheensä uusille maille Omahaan, Nebraskaan vuonna 1856. Hänen isänsä, kauppamies Thomas J. North jäätyi kuoliaaksi hyisellä tutkimusmatkalla 1857 Big Papillon Creekin alueella, jonka jälkeen perhe lähti Frankin ja isoveli Jamesin johdolla Florenceen. Vuonna 1858 James ja Frank uudisraivasivat itselleen tilan Columbuksen lähistöön, ja elivät alueella pari vuotta. Elämä oli jatkuvaa kovaa puurtamista puunhakkuun ja elannon hankinnan parissa. Leipä oli tiukassa ja räkäkin varmasti poskella roudasta rospuuttoon, mutta tuona aikana Frank oppi laajasti pawnee-intiaanien kielen. Vuonna 1860 Frank pääsi ensimmäisen kerran työskentelemään virallisesti Pawnee Agencyn kauppapaikkaan hanttihommiin, mutta pawnee-kielen taitaminen teki uranousun kauppapaikan ylemmälle portaalle mahdolliseksi. Varsinainen sotilasura sitten pikkuhiljaa pääsi kehittymään, kun hän vuonna 1864 pääsi pawneita sotahommiin rekrytoimaan. Intiaanisotien jälkeen North oli mukana karjabisneksessä. Hän omisti noin 4500 mullikkaa viidellä eri ranchilla, yhdessä William Codyn eli Buffalo Billin kanssa, Cody&North-firman kautta. Hän loukkaantui vakavasti Connecticutissa 1884 ratsastusonnettomuudessa ja kuoli vuonna 1885.
Jotta Frank Joshua North pystyisi johtamaan pawnee-sotureitaan, hänellä on täytynyt olla pitkäkestoisessa muistissaan muitakin asiakokonaisuuksia kuin käsitys siitä, että ainoat hyvät intiaanit ovat kuolleita. Keski-Lännen karuissa oloissa selviäminen, pawneiden kielen oppiminen, menestyksekkään sotilasuran luominen sekä pawneiden organisointi kurinalaiseksi komppaniaksi vaatii neuvokkuutta, pitkäjänteisyyttä , ryhtiä ja maltillisuutta.
Pawnee-intiaanien rekrytointi sotilaiksi ei sinänsä ollut mikään taikatemppu. Intiaaneja oli käytetty liittolaisina erilaisissa sodissa jo niistä 1700-luvun sodista lähtien, joissa Ranska ja Englanti taistelivat. Intiaaneja oli verrattain helppo suostutella erilaisiin taisteluretkiin, mutta luotettavuus ja sotilaskuri olivat yleensä heikompaa tasoa. Frank J. Northin varsin aito saavutus lieneekin se, että hän kykeni organisoimaan pawneet hyvinkin kurinalaisiksi sotilaiksi. Toisaalta koleraepidemia ja pawneiden elintilan pieneneminen houkutteli kurinalaisuuteen ja armeijan leipiin hakeutumiseen.
Jos North olisi tappamiseen kannustamisen sijaan organisoinut pawneet rauhanpiipun polttoon dakotojen ja cheyennien kanssa, hän olisi tehnyt todellisen taikatempun. Tällaista, huomattavasti vaikeampaa työtä ei oltaisi armeijassa katsottu hyvällä.
Näyttäisi siltä, että ajasta ja paikasta riippumatta ihmisten rekrytointi tappohommiin käy kätevästi, jos pelkoa ja vihaa omien kriisien keskellä tuntevalle ihmiselle voi luvata ruokaa, kiväärejä ja vaikutusvaltaa.
Ihmisellä on pelon ja vihan ohella muitakin tunteita, joiden periaatteessa pitäisi edesauttaa muistin ja kokemusten muodostumista. Ilman empatian, surun ja ilon tunteita elämälle välttämättömät turvallisuuden ja myötätunnon kokemukset eivät voisi kehittyä.
Pawneet ja dakotat eivät liene taistelleet keskenään sitten 1800-luvun lopun. Tuolloin he luultavasti ymmärsivät että molemmat ovat intiaaneja joiden on paras hyväksyä, Paasikiveä lainatakseni, muutamat väistämättömät tosiasiat: sen, että molempien tulevaisuus riippuu täysin Yhdysvalloista ja sen, että molemmilla on yhteisiä tarpeita, joiden tyydyttämisessä tai tyydyttämättä jättämisessä valkoisella miehellä on kaikki valta.
Yhteisten piirteiden ja tarpeiden löytymisen myötä oli helpompi haudata sotakirves, tosin näillä preeriaintiaaneilla ei kyllä mitään "sotakirveitä" tai aseiden hautaamiseen liittyvää symboliikkaa koskaan ollut ollutkaan. Puhutaan mieluummin vaikkapa sotajousesta ja keihäästä sekä kivääreistä, jotka olivat olleet laajassa käytössä jo ainakin 1850-luvulta lähtien. Niiden käytön lopettaminen kävi suhteellisen luontevasti tietyssä historiallisessa vaiheessa. Heimot eivät tällöin menettäneet kieltään tai kulttuuriaan, vaikka ne koetettiinkin Yhdysvaltain intiaanihallinnon toimin eri tavoin kitkeä 1920-luvulle saakka.
Joskus joku voisi koettaa vaikuttaa niihin ihmisten tunteisiin ja aivoalueisiin, jotka edesauttavat turvallisuuden ja myötätunnon kokemusten syntyä eri ryhmien välille. Tämän voisi tehdä vaikkapa vaihteen, huvin ja urheilun vuoksi.
Pelon ja vihan tunteiden manipulointia kun on nähty jo ihan riittävästi kaikilla mantereilla kaikkina aikoina.
