"Maahanmuuttajamiehen kulturisoinnin vaaroista", esitelmä 4.6.2008 Turun suomenkielisellä työväenopistolla "Miehen paikka- suomalainen yhteiskunta miehen uutena kotina"-seminaarissa. Järjestäjinä Suomen pakolaisapu ry, Daisy Ladies ry, Turun suomenkielinen työväenopisto sekä Miessakit Ry:n Vieraasta veljeksi-projekti.
Kalvot
Kalvo 1 Valta ja identiteetin rakentuminen
Ihmiset ovat läpi elämänsä sidoksissa suhteisiin, joihin liittyy auktoriteettia ja valtaa. Valtaa on vaikkapa lääkärin suhde asiakkaaseen, vanhempien suhde lapsiinsa, ystävien suhde toisiinsa, opettajan oppilaisiinsa. Nämä suhteet ovat valtasuhteita, koska niissä pyritään ainakin hiljaisesti muuttamaan ihmisten tietoja, taitoja ja asenteita.
Myös sellainen itsehallinta, mitä ihminen suuntaa itseensä on valtasuhde. Kun ihminen tarkkailee vaikkapa kaloreitaan, häneen vaikuttaa yhtäältä terveysvalistuksessa käytössä oleva lääketieteellinen tieto, toisaalta ympäristön esteettiset vaatimukset, kolmanneksi omat hajautuneet huolet siitä, syönkö ja liikunko oikein.
Vallan ei ole pakko olla ainoastaan pakkovaltaa: olennaisinta vallassa on pyrkimys eri tavoin vaikuttaa ihmisen toimintaan ja ajatteluun. Valtasuhteet tekevät meistä niitä yksilöitä, joita olemme.
Valta on läsnä myös silloin, kun puhutaan miesrooleista tai hyvän kansalaisen rooleista. Kun puhumme maahanmuuttajamiehistä, olemme tekemisissä erityisesti kahdenlaisten valtakysymysten kanssa. Millainen valta on läsnä silloin, kun ihminen hakee uudessa maassa rooliaan perheessä suhteessa lapsiinsa, vaimoon, sukuunsa ja muihin miehiin? Millaiset tekijät ohjaavat yksilön tietoja, taitoja ja asenteita, kun yhtäältä lähiyhteisö, toisaalta suomalainen yhteiskunta asettaa omia vaatimuksiaan? Entä millainen valta on läsnä silloin, kun miehestä puhutaan erityisesti maahanmuuttajana tai tietyn kulttuurin edustajana? Kenen kulttuuria, maahanmuuttajuutta tai maahanmuuttajamieheyttä koskevat määritelmät tulevat esimerkiksi palvelujärjestelmässä, mediassa, niin sanotussa ”blogosfäärissä” ja ”kansalaiskeskustelussa” uskottaviksi, hegemonisiksi tai edes kuulluiksi?
Kalvo 2 Suomalainen maahanmuuttajapolitiikka
Suomalaisen politiikan ohjelmallinen tapa nähdä maahanmuuttaja on viimeistään 90-luvun puolivälistä lähtien perustunut niin sanottuun kaksisuuntaisen akkulturaation malliin. Tämä tarkoittaa sitä, että pärjätäkseen suomalaisessa yhteiskunnassa sekä maahanmuuttajien että kantasuomalaisen väestön täytyy oppia uusia tietoja, taitoja ja asenteita. Maahan muuttavat ihmiset oppivat tuntemaan suomalaisen yhteiskunnan perusperiaatteet ja toimintatavat, kun taas suomalaiset tulevat sensitiivisemmiksi maahanmuuttajaväestössä ilmeneville yksilöllisille eroille kielellisten ja kulttuuristen taustojen ymmärtämisessä.
Lisäksi suomalaista maahanmuuttajapolitiikkaa, eli pysyväisluonteisesti maahan jääneiden ihmisten hallintaa ohjaa niin sanottu normaalipalveluperiaate. Tämä tiivistyy niin sanotussa kotouttamispolitiikassa: kotouttamislain piiriin kuuluvan ihmisen oletetaan oppivan tärkeimmät väestön jäseneltä vaadittavat tiedot, taidot ja asenteet kolmessa, erityistapauksissa viidessä vuodessa, jonka jälkeen hänen tulisi pärjätä kaikille väestön jäsenille tarkoitettujen niin sanottujen normaalipalvelujen varassa.
On huomioitava, että kotouttamislaissakin säädetyt kotouttamispalvelut koskevat vain rajattua ryhmää: useimmiten asiakkaina ovat kiintiöpakolaiset, paluumuuttajat tai muut jatkuvalla oleskeluluvalla olevat henkilöt, joilla tavataan työttömyyttä ja erityistä kehittämistarvetta yhteiskuntaa koskevissa taidoissa. Esimerkiksi työperäisellä oleskeluluvalla olevat ihmiset ja heidän perheensä jäävät yleensä kotouttamistoimenpiteiden ulkopuolelle, ellei kunta ja työvoimatoimisto harkinnanvaraisesti ota heitä kotouttamistoiminnan piiriin.
Maahamuuttaja- ja kotouttamispolitiikka perustuu siis ajatukseen siitä, että tiettyihin ihmisryhmiin liittyy muita ryhmiä enemmän erityisiä sosiaalipoliittisia seikkoja, jotka täytyy saada hallintaan yhtäältä väestön hyvinvoinnin turvaamiseksi, toisaalta palvelujärjestelmän yhdenvertaisuuden turvaamiseksi. Kyvyttömyys tunnistaa ihmisen erilaisuutta näet voi –tämä on todettu monessa virallisessa yhteydessä- johtaa siihen, että ongelmatilanteet ja toimintatavat vaikkapa koulussa, sosiaalitoimessa tai terveydenhuollossa tunnistetaan väärin ja yksilö ei tule tasapuolisesti kuulluksi.
Kalvo 3 Maahanmuuttajapolitiikka, valta ja hallinta
Kun puhumme normaalipalveluista, puhumme myös normaliteetista, eli normeista, niistä kriteereistä, joilla hyvä kansalaisuus, väestön jäsenyys, oikeanlaiset tiedot, taidot ja asenteet määritellään. Kaikisssa ihmisryhmissä poiketaan aika ajoin normaalista, mutta erilaiset poikkeavuudet näyttäisivät poikkeavan toisistaan.
Millaista ja kenen erilaisuutta yhteiskunnassa erityisesti siedetään, millaista edistetään, millaista halutaan estää? On siis tarkasteltava, millaisin kriteerein hyvää väestön jäsenyyttä, yhdenvertaisuutta tai hyvää kansalaisuutta pyritään hallinnoidaan. Millaiseksi nähdään se erilaisuus, jota täytyy hallita: mikä selittää sen, että normista, vaikkapa terveyteen tai koulumenestykseen liittyvistä standardeista aika ajoin poiketaan?
Onkin kysyttävä, millaista akkulturaation kaksisuuntaisuus käytännössä on, jos siedettävän poikkeavuuden kriteerit on kuitenkin viime kädessä määritelty oman hyvinvointivaltiomme terveyttä, hyvinvointia, asumisoloja, asenteita, työllisyyttä ynnä muita kuvaavilla mittareilla. Kotouttamistoimenpiteiden piiriin valikoituu ensisijaisesti sellainen ihminen, jonka arvioidaan kotouttamistoimenpiteitä hallinnollisen normin mukaan tarvitsevan. Toisin sanoen, määrittyykö hyvä "kotoutuminen" ja väestön jäsenyys kuitenkin valtion työllisyyspolitiikan ehdoilla, kun työllisyys näyttäytyy olevan varsin kova kotoutumispolitiikan ohjelmallinen tavoite? Voiko ihminen olla "kotoutumaton", vaikka hänellä olisi työpaikka, paljon suomalaisia ystäviä ja rahallisesti, koulutuksellisesti ja terveydellisesti kelpo tilanne? Miksi ei voisi olla?
Komiteamietintö ”hallittu maahanmuutto ja tehokas kotoutuminen” kuvaa muuttuvaa Suomea seuraavalla tavalla: ”Maahanmuuttajien tuomat uudet kulttuurivirikkeet muuttavat väistämättä valtaväestön asenteita, palveluja ja yhteisöjen elämää. Muutos on ilmeinen suomalaisessa, suhteellisen homogeenisessa kulttuurissa.” Maahanmuuttajat mielletään kulttuurisesti valtaväestöstä poikkeavana ryhmänä. Suomalaista hyvinvointivaltiota tarkastellessa näyttää, että koko maahanmuuttajapolitiikka perustuu käsitykseen siitä, että erilaiset ”kulttuurit” täytyy saada hallintaan ja kohtaamaan toisensa säädyllisellä tavalla. Niinpä on kiinnitettävä huomiota siihen, mitä kulttuuri oikein on, ja millainen valta ja hallinta kulttuuristen määrittelyiden tekoon liittyy.
Kalvo 4 Kulttuuri ja representaation politiikka
Kulttuuria koskevia luonnehdintoja lienee maailmassa yhtä paljon kuin kieliä ja kulttuureja, mutta verrattain yleisissä luonnehdinnoissa kulttuuriin liitetään erityisesti seuraavat ominaisuude: 1. yhteinen alkuperä ja traditio 2. jäsenten samanlaiset tavat 3. tietoisuus samanlaisuudesta eli lojaalisuus 4. ryhmän erilliset instituutiot 5. jäsenten ei-vapaaehtoinen kiinnittyminen ryhmäänsä. Sosiologinen ja kulttuuriantropologinen tutkimus on viimeiset vuosikymmenet lähtenyt siitä, että käsitys omasta alkuperästä, traditiosta tai merkitysmaailmasta voi helpottaa maailmankuvan rakentamista vain, jos on mielekkäästi kuviteltavissa jokin toinen, johon omaa alkuperää verrataan ja jolle sitä kommunikoidaan. Lisäksi alkuperää ja ryhmän samanlaisuutta koskevat ominaisuudet täytyy saada luonnollisen tuntuisiksi. Tässä tehtävässä kasvatusinstituutiot, tiede ja taide, poliittiset hallintateknologiat ja tiedotusvälineet tekevät omaa mentaalista hitsaus- ja liimaustehtäväänsä.
Niinpä siitä, kenen ääni tieteessä, taiteessa, vähemmistöpoliittisessa hallinnassa ja tiedotusvälineissä kuuluu, ja miten eroja kuvataan on oltava keskiössä. Tarkastelu ei rajoitu tällöin ainoastaan kulttuurisiksi miellettyjen ryhmien välisten ominaisuuksien kuvailuihin, vaan myös ryhmien sisäisiin eroihin.
Missä määrin eri sukupolvet ja sukupuolet voivat määritellä omaa kulttuuriaan? Millä tavoin koulutuserot näkyvät siinä, ketä kuunnellaan? Entä poliittiset erot? Kulttuurintutkimuksessa käytetään käsitettä representaation politiikka kuvaamaan sitä kamppailua, mikä liittyy esimerkiksi siihen, millainen on eri sukupuolten, sukupolvien ja poliittisten ryhmien osuus vaikkapa kansallisen historian ja kulttuurituotteiden rakentumisessa uskottaviksi ja ihmisiä yhdistäviksi. Representaation politiikan käsitteellä analysoidaan, millaiset valtasuhteet ja risteävät pyrkimykset ovat läsnä sekä kulttuuristen kaanoneiden, erojen että oman ryhmän sisäisten ominaisuuksien määrittelyssä ja tuottamisessa.
Postkolonialismin tutkimus on puolestaan tarkastellut sitä, millainen valta on läsnä silloin kun toiseen kulttuuriin liittyviä erontekoja tehdään uskottaviksi ja näkyviksi sekä tieteessä, taiteessa, hallinnossa että arkielämässä.
Franz Fanon, Ibrahim Abu-Lughod sekä Edward Said ovat kirjoittaneet siitä, että usein käytännössä valta esittää representaatioita vaikkapa islamista tai tiettyjen kulttuuristen ryhmien jäsenistä on ollut ennen kaikkea muilla kuin kuvailujen kohteilla itsellään. Saidin mukaan kolonisoitujen maiden väen tehtävänä on ollut toimia peileinä, kun läntisen maailman kansakunnat ovat tuottaneet taloudessa, uskonnossa, tieteissä ja kulttuurissa kuvaa hierarkkisesta ylemmyydestään. Vieraat tai toiset äärimmäisen harvoin tunnistavat itsensä näistä peilirepresentaatioista, eikä heille anneta tunnustettua mahdollisuutta keskustella representaatioista ja vaikuttaa niihin.
Hyvin usein väkivalta, suvaitsemattomuus, konfliktit ja pakkovalta niin sanotuissa ”meissä”, suomalaisissa, eurooppalaisissa tai muissa lähiyhteisössä pyritään kontekstualisoimaan. Tällöin kerrotaan erityisistä historiallisista ja sosioekonomisista tilanteista, poikkeustapauksellisuudesta, erityisistä devianteista ryhmistä, yksittäisistä historianoikkujen synnyttämistä diktaattoreista, spurguista tai ongelmanuorista, jotka eivät millään tavoin voi kuvastaa sitä mitä me ”oikeasti” olemme. Vieraassa ilmenevä sivistykseltä näyttävä pyritään unohtamaan ja samalla tavoin näyttämään joukolta poikkeustapauksia. Maailmansotia, kylmiä sotia, Pohjois-Irlannin tai Etelä-Amerikan veristä historiaa, Bosnian etnisiä puhdistuksia ei nähdä ”meidän” kulttuuripiirteinä vaan ne rajataan taidokkaasti aina itsen ulkopuolelle. Lähi-idästä puolestaan lähes mikä tahansa uutisoitavissa oleva tapahtuma kelpaa kuvaamaan ”meille” ”niiden” kulttuuria.
Kalvo 5 Kenellä on kulttuuria koskeva tieto?
Jos haluaisimme lähettää Suomalaisen kulttuuridelegaation Iraniin kertomaan suomalaisesta kulttuurista, saattaisimme käydä kovat kiistat siitä, kenet Iraniin lähettäisimme, varsinkin jos ehdokkaina olisivat pelkästään Matti Nykänen, Paavo Väyrynen ja Lenita Airisto. Osaisimme eritellä toisillemme, millä perustein Paavo olisi parempi ja pätevämpi kuin Lenita. Voisimme käydä paljon kiistaa siitä, mikä on suomalaista kulttuuria, mikä Suomeen liitetty taas pitäisi nähdä muuna kuin suomalaisuutena. Voisimme analyyttisesti eritellä miksi Paavon suomalaisuutta koskevat käsitykset ovat hyviä tai huonoja Mattiin ja Lenitaan verrattuna. Ennemmin tai myöhemmin havaitsisimme, että koko suomalaisuus on aktiivisen identiteettikamppailun, valtasuhteiden, representaation politiikan ja vaikuttamisen paikka. Iranilaiset taas eivät välttämättä ollenkaan voisi ilman merkittävää Suomeen liittyvää perehtyneisyyttä eritellä itselleen, kuinka kokonaisvaltaisesti Matti Nykänen edustaa olemuksellaan koko Suomen väestöä.
Niinpä aina olisikin syytä kiinnittää kriittistä huomiota siihen, millaisen vallan vaikkapa tiedotusvälineille, eri organisaatioille tai yksittäisille ihmisille annamme, kun haluamme lisää tietoa tietystä ”kulttuurista” tai kun haluamme jonkin tiedon nojalla vaikuttaa ihmisiin, jotka näemme muun kuin oman kulttuurimme jäseninä tai jonkin sellaisen ryhmän jäseninä, jota emme syvällisellä tasolla tunne.
Liian pitkälle popularisoituessaan kulttuuripuheen seuraukset voivat olla kaikin puolin hupsuja, jos ihmistä kohdellaan ainoastaan anonyyminä kulttuurin edustajana eräänlaisten mielikuvien varassa tehtyjen peukalosääntöjen innoittamana. Merja Anis on kertonut eräästä tapauksesta: epilepsiasta kärsinyt nuori, tässä tapauksessa somalialaistaustainen tyttö, oli jäänyt pitkäksi aikaa ilman asianmukaista hoitoa, koska hänen heikkoa koulumenestystään oli pitkään sosiaalitoimessa selitetty sillä, ettei tietyssä ”kulttuurissa” naisia kannusteta koulunkäyntiin. Tulokset kuitenkin paranivat heti kun sairauteen saatiin asianmukainen diagnoosi.
Suomalaisten nuorten kohdalla tuntuu usein, että yhä tarkempi psykososiaalinen seula löytää ADHD:t, Aspergerit ja muut medikaaliset selitykset ongelmaan jos toiseen. Tarkentuvat lääketieteelliset standardit auttavat havainnoimaan lapsen kasvua ja kasvatusta tiettyihin uomiin, mutta maahanmuuttajien kohdalla psykososiaaliset seulat tuntuvat painottuvan siten, että kulttuurisensitiivisyys, herkkyys erilaisten taustojen suhteen kääntyy liiallisessa peukalosääntöjen tarpeessa kaiken selittämiseksi kulttuurilla.
Kalvo 6 Mieskulttuurit, valta ja väkivalta
Yleensä suomalaisen miehen puhuessa suomalaisuudestaan hän puhuu siitä leikitellen. Jos puhe kääntyy vakavammaksi, esimerkiksi väkivallan yhteyteen, kulttuuri pyritään aktiivisesti selittämään pois. Esimerkiksi sitä tilastollista tosiseikkaa, että Suomi on Euroopan henkirikostilastojen huippua, selitetään varsin harvoin tosissaan suomalaisella kulttuurilla. Ennemminkin kaikki ovat syvän tietoisia siitä, että henkirikokset keskittyvät tiettyihin alkoholisoituneisiin, syrjäytyneisiin ja alempiin sosiaaliluokkiin kuuluviin ryhmiin: väkivalta ulkoistetaan ”meistä” pois, ja sosiaalitoimen alaan kuuluvat erityiskysymykset, työttömyys, heikko perhetausta, rikkinäinen elämä ja muut syrjäytymiskysymykset astuvat keskiöön.
Nämä tekijät on sinänsä viisasta ottaa huomioon, koska tällöin jokaisen suomalaisen miehen ei tarvitse tuntea kollektiivista häpeää suomalaisuudestaan jokaisen henkirikoksen kohdalla. Onkin joskus hieman erikoista, että jos maahanmuuttajamies käyttäytyy väkivaltaisesti, hänen toimintaansa selitetään hyvin helposti yksinomaan ”patriarkaalisella kulttuurilla”. Tapauksissa, joissa ihmisen toiminnan motiivina, perusteluna tai virikkeenä on huoli oman vallan ja statuksen menetyksestä ja joissa tekijän lähipiiri aktiivisesti tukee väkivaltaista käyttäytymistä, puhutaan kunniaväkivaltana. Kunniaväkivallasta on aina syytä keskustella tarkasti ja tärkeintä on ilmiön, ei käsitteen sanamuodon analyyttinen pohdinta.
Patriarkaalisen kulttuurin selitysmalliin jämähtäminen johtaa helposti suomalaisella ihmisellä käsitykseen, jossa kulttuuri mielletään epäpoliittiseksi, homogeeniseksi, kaikkien tietystä maasta tulevien ihmisten ja tiettyyn etniseen tai kulttuuriseen ryhmään kuuluvien samalla tavoin mieltämäksi asiaksi. Ihmiset alistuisivat ilman henkilökohtaista pohdintaa kulttuuriseen koodiin, ikään kuin ohjelmoidut robotit. Annetaan ymmärtää, että kokonaisen etnisen tai kulttuurisen ryhmän miessukupuoli olisi ihmisiä päämäärätietoisesti alistamassa.
Antropologit ja sosiologit ovat kritisoineet tällaista kulttuurin mekanisoimista ja essentialisoimista hyvin innokkaasti jo montakymmentä vuotta. Kun Pierre Bourdieu oli kenttätöissä Algeriassa, hän havaitsi että ihmiset –miehet tai naiset- eivät koskaan alistu kulttuuriseen merkitysrakenteeseen sellaisenaan.
Yhteiskunnan jäsenet eivät ainoastaan toista kulttuurin valmiiksi antamia ilmaisuja, vaan he myös luovat uusia. Algerialaiset miehet ja naiset eivät koskaan alistuneet kulttuurin heille määrittelemään sosiaaliseen asemaan, elämäntapaan tai tyyliin, vaan he pyrkivät käyttämään taloudellisia, symbolisia ja sosiaalisia keinoja määritelläkseen identiteettinsä mahdollisimman myönteisesti. Esimerkiksi avioitumissääntöjä ei koskaan noudatettu sellaisinaan, vaan niitä noudatettiin ja joskus rikottiin sen mukaan, miten niistä saatiin eniten hyötyä sosiaalisen arvostuksen, joskus jopa taloudellisten etujen hankkimiseksi.
Kulttuuriset instituutiot siis ohjaavat ihmisten käyttäytymistä, mutta eivät lopullisesti ja yksityiskohtaisesti. Olosuhteiden ja sosiaalisten hierarkioiden puitteissa jokainen tekee yksilöllisiä ratkaisuja ja muodostaa laajemman kulttuurin ja elämänhistorian antamista aineksista oman identiteettinsä ja elämäntapansa. Kulttuuria ei siis pitäisi ymmärtää muuttumattomaksi ärsyke-reaktio-koneistoksi. Se on nähtävä kokonaisuutena, josta käydään sekä näkyvää että tiedostamatonta valtakamppailua, representaation politiikkaa, ja jossa on tilaa yksilöllisille tulkinnoille niissä rajoissa mitä aineelliset olosuhteet, hegemonisen aseman saaneet käsitykset sekä omat sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja muut ”pääomat” rajaavat.
Tällöin pystytään selittämään, miksi suomalainenkin kulttuuri ja suomalaiset instituutiot, vaikkapa kirkko, armeija tai koulu ovat esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen muuttuneet merkittävällä tavalla sekä sisäisten että ulkoisten prosessien seurauksena. ”Patriarkaalisen kulttuurin” käsite ei siis sinänsä ole väärä, mutta se ei toimi yksinään. Sen lisäksi on aina tarkasteltava ympäröiviä olosuhteita, valtasuhteita ja niitä ihmisiä, jotka käyttävät patriarkaalista perinnettä symbolisena ja sosiaalisena resurssinaan.
Väkivaltaan syyllistytään yleensä silloin, kun ihmisen erilaiset huolet ovat kasaantuneet. Huoleen oman yhteisön, perheen ja perinteen murentumisesta liittyy huoli oman roolin ja uskottavuuden menettämisestä sekä kontrollin ja hallinnan puutteesta. Yhteisö toimii yksiulotteisen, fundamentalistisen tulkintatavan mukaan yleensä silloin, kun eri prosessien seurauksena omalta tuntuva yhteisö on segregoitunut eli eriytynyt piiriksi, jossa eri tavoin ruokitaan vastakkainasetteluja, käsityksiä siitä, että ympäröivä yhteiskunta, vaikkapa suomalainen yhteiskunta on vahingollinen, ”meitä” halveksuva ja itselle ulkoinen yhteisö.
Onkin kysyttävä, peittääkö ”patriarkaalisesta kulttuurisen” selitysmalliin jääminen väkivaltatapauksissa sen hiljaisen vallan, joka pitää tietyt ihmiset yhteiskunnallisessa marginaalissa, vailla vaikutusmahdollisuuksia, vailla aitoja yhdenvertaisuuden kokemuksia ja vailla tunnetta siitä, että erilainen ihminen on suomalaisessa yhteiskunnassa aidolla tavalla yhtä tärkeä ja uskottava ihminen kuin kuka tahansa muu?
Peittääkö patriarkaalisesta kulttuurin selitysmalliin jääminen näkyvistä sitä monimutkaista arjen luokitteluvaltaa, joka pitää ainakin tietyistä maista tulevat maahanmuuttajat työttöminä tai huonosti palkatuissa töissä, sekä käytännössä erillään yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja ylipäänsä kuulemisesta myös omaan itseen liittyvissä asioissa vaikkapa huoltajuusasioissa tai muissa hankalissa sosiaalitoimen asioissa?
Kertovatko vaikkapa Fadime Sahindalin murhan kaltaiset tapaukset tiettyyn toimintatapaan takertumisen lisäksi myös työmarkkinoilta syrjäytyneiden siirtolaisperheiden tilanteesta, tilanteesta jossa mahdollisesti kielitaidoton, omien roolikäsitystensä, pettymystensä ja segregoitumisen kokemusten kanssa kamppaileva ihminen turhautuu tilanteessa, jossa nuorempi polvi oppii vanhempiaan nopeammin tavat toimia ja liikkua suvereenisti uudessa asuinmaassa?
Olisi tosin aina pidettävä mielessä, että hyvä yhteiskunnallinen status, vaikkapa työpaikka ja tohtorintutkinto ei takaa väkivallasta luopumista. Ennemminkin korkean aseman omaavalta ihmiseltä saatetaan odottaa ja vaatia muita enemmän tradition mukaista toimintaa sekä perheen kontrollointia. Lisäksi korkeasti koulutetun ihmisen segregoitumisen kokemukset ja pettymykset saattavat olla uuteen maahan muutettaessa isompia kuin ns. ”tavallisella” ihmisellä, joka ei koe siirtymää heikosti palkattuun työhön niin dramaattisena asiana.
Voisiko toisin sanoen kunniaväkivallankin kysymysten ratkaisemisessa tarkastella niitä sosiaalisen elämänhistorian ja elämänkulun alaan liittyviä prosesseja, joita niin hanakasti tuodaan esiin kantasuomalaistenkin ihmisten henkirikollisuustilastoja selitettäessä? Huomion olisikin kulttuurilla selittämisen sijaan kiinnittyä siihen, millä tavoin voisi kehittää sellaisia ajattelun ja toiminnan keinoja, joissa ristiriitatilanteita ei nähtäisi nollasummapelin kaltaisina uhkina omalle statukselle, normeille ja rooleille. Väkivaltaan syyllistyneiden terapiatyössä näitä menetelmiä lienee kehitetty jo pitkään, mutta ongelmana tuntuu olevan se, että tällaista väkivaltatyötä on vieläkin huomattavan vähän, ja resurssit epävakaalla pohjalla.
Kalvo 7 Kuinka löytää ylikulturisoinnin ja ylipsykologisoinnin välimaasto?
Kulttuuridiskurssin ylenpalttisuudesta on seurannut myös se, että monet ihmiset saattavat reagoivat eri näköisen ja eri uskontoa edustavan ihmisen tekemiin rikoksiin tavoin, jossa rikokseen syyllistynyt ihminen nähdään anonyymina kulttuurinsa edustajana. Kulttuuri ja uskonto nähdään teon varsinaisesti tehnyttä ihmistä enemmän syyllisenä tiettyyn tekoon, vähän samaan tapaan kuin usein suomalaisen miehen perheväkivallassa miessukupuolen ”maskuliiniseen pätemiseen” kiinnitetään enemmän huomiota kuin väkivaltaan syyllistyneeseen yksilöön ja hänen taustaansa.
Tämä näkyi Hollannissa 2004 erityisellä tavalla. Theo Van Goghin murhan jälkeen viharikollisuus erityisesti muslimivähemmistöä kohtaan lisääntyi: oli ironista, että sananvapaudesta huolissaan olevat ihmiset esittivät samanlaisia tappouhkauksia kuin Van Goghin murhaaja vain kohteen uskonnon perusteella, ja moskeijoihin iskettiin polttopulloin. Vain kaksi vuotta aikaisemmin oli tapahtunut edellinen poliittinen murha, jossa turkisaktivisti tappoi oikeistopoliitikko Pim Fourtyinin.
Kuitenkin vain Van Goghin murha on jäänyt erityisellä tavalla mieleen ja herättänyt voimakkaita tunnereaktioita, huolta ”heidän” kotoutumisestaan, turvallisuusretorisia palopuheita ja monia intohimoja, jotka jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Molemmissa murhatapauksissa murhaaja oli nuori, hollantilainen ääriryhmään kuuluva mies. Van Goghin murhan kohdalla tekijä oli muslimi. Oliko tässä syy siihen, että Mohammed Bouyeria ei mielletty organisoituneena poliittisena toimijana vaan jonkinlaisena islamin edusmiehenä, ”muslimikulttuurin” jäsenenä?
Kun Pekka-Eric Auvinen teki kuuluisat tekonsa, televisioon kutsuttiin vielä Auvisen ollessa sairaalassa salamannopeudella SPR:n kriisipsykologi ja lukiolaisten liiton puheenjohtaja. Pian lehdet täyttyivät nuorten mielenterveysongelmiin liittyvistä keskusteluista, ja Auvisen hiustyylistä, Nietzschen lukemisesta, pukeutumisesta ja monista muista tekijöistä haluttiin löytää koulukiusaamisen ja mielenterveysongelmien merkkejä. Kun brittiläinen Guardian-lehden toimittaja selitti Auvisen tekoja suomalaisella kulttuurilla, suomalaiset joko nauroivat tai suuttuivat tulisesti. Auvisen kohdalla mentiin Suomessa ylikulturisoinnista toiseen ääripäähän, ylipsykologisointiin. Kuitenkin sekä Boyerin että Auvisen elämät, kuten kaikkien muidenkin lienevät jossain näiden kahden ääripään välissä.
Suomalaisen palvelujärjestelmän, tiedotusvälineiden sekä myös tutkijoiden suurin haaste maahanmuuttajamiehiä, ongelmatilanteita tai ylipäänsä ihmisiä ikään, sukupuoleen, etnisyyteen ja uskontoon katsomatta tarkastellessa on löytää tasapaino liian innokkaan atomisoinnin ja yksilöllistämisen sekä liian isolla pensselillä huitomisen välillä. Tutkimuksen, kansalaiskohtaamisen ja hyvän palvelujärjestelmän elinehtona on se, että ihmisissä voidaan nähdä yleistettävissä olevia piirteitä. Tämä yleistäminen täytyy kuitenkin tehdä huolellisesti ja pitäen mielessä, että myös muut kuin oman lähiyhteisömme jäsenet ovat aina yksilöllisiä ihmisiä.
Toistaiseksi sekä Suomen ensimmäinen kouluampuminen että pommiräjähdys ovat olleet kantasuomalaisten tekemiä, jonka vuoksi molemmista teoista on osattu keskustella varsin taustoittavasti ja asiallisesti. Jos joskus maahanmuuttajataustaisen kohdalla tapahtuu jokin samantapainen ilmiö, olisi siitä keskusteltava pitkälti samalla huolellisuudella kuin Auvisen ja Gerdtinkin tapauksissa.
Kalvo 8 Edward Said ja kontrapunktinen luentatapa
Atomisoinnin ja ylikulturisoinnin tasapainottamiseksi, välimaaston löytämiseksi, on olemassa keinoja. Yksi keino voisi olla Edward Saidin lanseeraaman kontrapunktisen luentatavan käyttäminen sekä uutisia, kulttuurituotteita, elämänhistorioita katsottaessa.
Kontrapunktinen luentatapa tarkoittaa aktiivisen vastaanlukemisen strategiaa: yhtäläisyyksien etsimistä sieltä missä niitä ei totutusti ole tajuttu etsiä. Kontrapunktisessa luentatavassa tekijöiden etnisyydet, sukupuolet ja sukupolvet vaihtavat paikkaa, jolloin voidaan pohtia mikä olisi oma posititiomme kuvatussa tilanteessa tai tarinassa. Vaikkapa maahanmuuttajien rikollisuutta tarkastellessa suomalaisen olisi hyvä tarkastella sitä, millä tavoin suomalaissiirtolaisten edesottamuksia Ruotsissa uutisoitiin 60-luvulla, ja millä tavoin suomalaisia paikallisessa politiikassa käsiteltiin. Suomalaiset olivat tuolloin oikein olan takaa leimattu ryhmä, mutta kun uutisointi ja politisointi alkoi siistiytyä jo 80-luvulle tultaessa, on tuosta ajasta enää vaikea muistaa mitään.
Kalvo 9 Kahdeksan surmanluotia: mitä tapahtui ennen väkivaltaa?
Miesseminaarissa haluaisin tarkastella erityisesti paria esimerkkiä kontrapunktisesti.
Kahdeksan surmanluotia on maailman kaikkien aikojen kevyesti parhain elokuva. Katsoin sitä jo viisivuotiaana, jonka seurauksena leikin naapurin Arin kanssa hiekkalaatikolla pontikankeittoa. Elokuva kertoo tositarinan Pihtiputaalla eläneestä pienviljelijä Tauno Pasasesta, joka ampui hänet pidättämään tulleet neljä poliisia. Alkuun teko tuntuu järjettömältä, irrationaaliselta teolta, viinaspäisen miehen mielijohteelta. Jos Pasanen olisi tehnyt tekonsa Ruotsissa, niin edessä olisi ollut Expressenin kirkuvat otsikot: ”En finne igen”. Voi kuvitella millainen terroristi-, islamismi- ja kotoutumishuoliuutisointirumba lähtisi pyörimään, jos Tauno Pasanen olisi tehnyt tekonsa tänä päivänä ja ollut maahanmuuttaja ja vieläpä muslimi.
Kiinnostavinta kahdeksassa surmanluodissa on ennen surmaa tapahtuneiden ilmiöiden yksityiskohtainen ja tarkka kuvaus. Tauno Pasasta ei puolustella, mutta 60-luvun rakennemuutoksen keskellä elävän pientilallisen elämä, epävarmuus, pettymykset ja alkoholismi kuvataan pikkutarkasti. Niskanen ei pyri elokuvassa löytämään minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, vaan hän kuvaa dokumentaarisesti sitä, millainen ympäristö voi altistaa ihmisen väkivaltaan. Moni elokuvan nähnyt saattaa muistaa, että elokuva alkaa Pasasen itsensä sitaatilla ”viina se ol kaiken pahan alku ja juuri meijän perreessä”, mutta elokuvan nähtyään ihminen tietää, että viina saattoi olla vain yksi tekijä vyyhdissä, johon liittyy Suomen palvelurakenteen muutos, maaseudun autioituminen, 50-60-luvun maatilapolitiikka, elinkelvottomat pientilat, muihin pohjoismaihin verrattuna suuri maalaisköyhyys: kaikki ne ongelmat jotka saivat suomalaisetkin liikkumaan 60-70-luvuilla Ruotsiin paikoin yli 40 000 ihmisen vuosivauhdilla.
Suomen kulttuuripolitiikan ongelma on tällä hetkellä se, että teemme vain sotaelokuvia tai romanttisia karipekkatoivoskomedioita. Myös maahanmuuttajaväestön kysymykset tarvitsisivat huolella tehdyn pitkän elokuvansa, koska se lisäisi ihmisten kykyä taustoittaa ongelmallisia asioita. Elokuvan ei tarvitse olla kahdeksan surmanluodin kaltainen elokuva, mutta sen tulisi olla jokin sellainen jonka avulla voi lähteä purkamaan niitä tekijöitä, joita Uutislehti 100:n tai iltalehtien sivuilla ei näy. Usein väkivalta on vain päätepiste pitkälle prosessille, ja tämän pitkän prosessin pitäisi olla se kaikkein kiinnostavin asia.
Kalvo 10 Auttaisiko kyyttökarjan ja lehmäkulttuurien muutoksen tarkastelu myös mieskulttuurien muutoksen tarkastelussa?
Toinen esimerkki. Tämä on suomenkarjanlehmä, kuvan yksittäistapaukset lapinlehmiä. Se on niin kiltti lehmä, että isovanhempani uskalsivat lähettää kaksi enoani 50-luvun alkupuolella, noin nelivuotiaina kahdestaan ison lehmälauman kanssa paimeneen kilometrien päähän kotoa. Jo saman vuosikymmenen aikana ensimmäiset, kookkaammat, nykyisin käytössä olevat ayrshire-karjan lehmät tuotiin Kiteelle, ja niitä paimennetaan eri tavalla, kun maaseutu on muutenkin muuttunut. Ayrshire-lehmät ovat lähellä maatilaa, kyyttöjä oli tapana käyttää pitkien matkojen, kilometrien päässä navetasta.
Äitini tuolloisen sukupuolikäsityksen mukaisesti jäi kotiin oman äitinsä kanssa kotihommiin. Koti oli naisten paikka, kun taas enoni seikkailivat kodin ulkopuolella isänsä kanssa siellä täällä. Enoni on kirjoittanut, miten suuri hätä heillä paimenessa oli, vaikka syytä siihen ei varsinaisesti olisi. Isä oli tuolloisenkin normin mukaisesti varsin ankara ihminen, ja piiskaa tuli helposti jos lehmä pääsisi kaurapeltoon ronkkimaan. Niinpä lehmäparka hätyytettiin laitumella kaurapellon ääreltä jo kymmeniä metriä ennen kaurapeltoa, ettei mansikki vahingossakaan pääse peltoa tallomaan ja näin aiheuttamaan poikien piiskaamista.
Kun tuonaikaista arvojärjestelmää ja sen käsitteitä pitäjässämme susirajan tienoilla katsotaan, niin jokainen alueella asunut voi rehellisesti katsoa jos pystyy, miten lapset pyrittiin kasvattamaan, millaisina naisen oikeudet nähtiin, mitä ajateltiin seksuaalisista vähemmistöistä. Emme silti näe omaa tuolloista yhteiskuntaamme muuttumattomana patriarkaalisena kulttuurina: yhteiskuntamme on muuttunut, kuten kaikki muutkin maailman yhteiskunnat, joiden dynamiikasta meillä, siis suomalaisilla, ei välttämättä ole riittävästi tietoa, jos hankimme tiedon ainoastaan tiedotusvälineiden kautta.
Lehmäkulttuurin kehitysvaiheisiin ja lehmienhoidon historiaan tutustuminen yhdessä kantasuomalaisten ja maahanmuuttajien kanssa saattaa synnyttää lisää tietoa maaseudun muutoksen historiasta ja myös miesroolien ja mieskulttuurien muutoksen historiasta. Tämä voi auttaa suomalaisia, ellei ketä tahansa ymmärtämään, että kulttuuri on hitaasti muuttuva paikka, jonka sisällä ihmiset ovat asioista aina useita eri mieliä.
Claes Andersson sanoi kirjassaan ”12 vuotta politiikassa” että ihminen, joka mielestään pitäytyy perinteessä eikä koskaan muuta mielipiteitään, valehtelee, koska ympäröivä yhteiskunta muuttuu. Muuttumaton mielipide muuttuu vuosikymmenten saatossa normaalista jäpäköyryydeksi. Sellaisella toiminnalla, mikä olisi ollut hyväksyttävää vaikkapa 50-luvun pihtiputaalaisessa agraariyhteiskunnassa, olisi nykymuotoisessa yhteiskunnassa hyvin erilaisia vaikutuksia, eikä alkuunkaan sellaisia millaisia tekijä olisi ajatellut.
Olennaisinta on se, että muutoksen omassa elämässään tekee viime kädessä kukin ihminen itse ja siten, että hän kykenee kriittisesti arvioimaan valintojensa ja tekojensa seuraukset itselleen ja toisille ihmisille. Yleensä muutosta tiedoissa, taidoissa ja asenteissa ei tapahdu mihinkään suuntaan, jos muutosta vaatii hyvin voimakkaalla tai leimaavalla tavalla itsen ulkopuoliseksi, vihamieliseksi tai vieraaksi koettu ihminen. Esimerkiksi George W. Bushin Lähi-idän kiertueen taannoinen, sinänsä legitiimi vaatimus ”arabimaiden on uudistuttava” meni todennäköisesti kuuroille korville, koska poliittisen kriisin keskellä arabimaat eivät pidä itseään tasapuolisina dialogin osapuolina suhteessa sanelupolitiikkaa ja interventioita harrastavaan Yhdysvaltoihin. Elävässä Suomenkin elämässä kovin harva muuttaa vaikkapa hius- tai pukeutumistyyliään koulussa tai työpaikalla jos inhokki niin vaatii.
Niinpä olisi keskityttävä siihen, millaisin keinoin voidaan tehokkaimmin avata mahdollisuuksia dialogille, sellaiselle oppimiselle jossa ihminen kokee keskustelukumppanin vertaisekseen, ystäväkseen, sellaiseksi ihmiseksi johon voi samaistua. Tällöin toista ihmistä yleensä kuunnellaan, ja myös itsereflektiivisyys, kyky katsoa kriittisesti omaa toimintaa, kehittyy. Jotta eri mieskulttuurit saataisiin tässä suhteessa kunnolla kohtaamaan, tarvitaan entistä enemmän sellaista toimintaa, jossa sekä maahanmuuttajamiehet että kantaväestön miehet voivat luonnollisella tavalla toimia yhdessä, löytää mielekkään, yhdenvertaisen kontaktipinnan ystävystymiseen ja myös tietojen, taitojen ja asenteiden muuttamiseen.
Vertaisryhmätoiminta sekä erilaiset kohtaamispaikat tarvitsevat yhä kipeämmin mieserityistä toimintaa, koska suomalaiset miehet ovat tuloryhmästä riippumatta naisia skeptisempiä ulkomaalaisväestöä kohtaan, kun taas usein maahanmuuttajamiehillä uusien perhe- ja muiden roolien omaksuminen vaatii erityistä paneutumista sekä uusien tietojen, taitojen ja asenteiden hankkimista.
Toistaiseksi sekä projektitoiminta että maahanmuuttotutkimus Suomessa on keskittynyt enemmän naiserityisiin kysymyksiin. Mikäli kotoutumisen kaksisuuntaisuuden ideaali voisi kehittyä ja parantua myös käytännössä, edellyttää tämä mieserityisten kysymysten nykyistä parempaa, kriittistä haltuunottoa sekä hallinnossa, projektitoiminnassa että maahanmuuttotutkimuksen kentällä.
________________________________________________________________________________
Kirjallisuutta:
Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat. Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden vuorovaikutus ja tulkinnat, Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47/2008, Helsinki: Väestöliitto.
Bourdieu, Pierre (1977): Outline of a Theory of Practice, Cambridge: Cambridge University Press.
Foucault, Michel (2004) Society Must Be Defended, Lectures at the Collége de France, 1975-76. London: Penguin Books
Foucault, Michel (2005) Tarkkailla ja rangaista, Keuruu: Otava
Foucault, Michel (2007) Security, territory, population. Lectures at the Collége de France 1977-1078, New York: Palgrave
Kuortti, Joel & Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.) (2007): Kolonialismin jäljillä. Keskustat, periferiat ja Suomi. Helsinki: Gaudeamus
Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.) (2003): Erilaisuus. Tampere:Vastapaino
Paananen, Seppo (toim.)(2005): Maahanmuuttajien elämää Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus
Pyykkönen, Miikka (2007): Järjestäytyvät diasporat. Etnisyys, kansalaisuus, integraatio ja hallinta maahanmuuttajien yhdistystoiminnassa, Jyväskylä studies in education, psychology and social research 306. Jyväskylä: Jyväskylän Yliopisto
Rastas, Anna & Huttunen, Laura & Löytty, Olli (toim.) (2005): Suomalainen vieraskirja. Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. Tampere: Vastapaino
Said, Edward W. (2003): Orientalism, London: Penguin Books
Kalvot
Kalvo 1 Valta ja identiteetin rakentuminen
Ihmiset ovat läpi elämänsä sidoksissa suhteisiin, joihin liittyy auktoriteettia ja valtaa. Valtaa on vaikkapa lääkärin suhde asiakkaaseen, vanhempien suhde lapsiinsa, ystävien suhde toisiinsa, opettajan oppilaisiinsa. Nämä suhteet ovat valtasuhteita, koska niissä pyritään ainakin hiljaisesti muuttamaan ihmisten tietoja, taitoja ja asenteita.
Myös sellainen itsehallinta, mitä ihminen suuntaa itseensä on valtasuhde. Kun ihminen tarkkailee vaikkapa kaloreitaan, häneen vaikuttaa yhtäältä terveysvalistuksessa käytössä oleva lääketieteellinen tieto, toisaalta ympäristön esteettiset vaatimukset, kolmanneksi omat hajautuneet huolet siitä, syönkö ja liikunko oikein.
Vallan ei ole pakko olla ainoastaan pakkovaltaa: olennaisinta vallassa on pyrkimys eri tavoin vaikuttaa ihmisen toimintaan ja ajatteluun. Valtasuhteet tekevät meistä niitä yksilöitä, joita olemme.
Valta on läsnä myös silloin, kun puhutaan miesrooleista tai hyvän kansalaisen rooleista. Kun puhumme maahanmuuttajamiehistä, olemme tekemisissä erityisesti kahdenlaisten valtakysymysten kanssa. Millainen valta on läsnä silloin, kun ihminen hakee uudessa maassa rooliaan perheessä suhteessa lapsiinsa, vaimoon, sukuunsa ja muihin miehiin? Millaiset tekijät ohjaavat yksilön tietoja, taitoja ja asenteita, kun yhtäältä lähiyhteisö, toisaalta suomalainen yhteiskunta asettaa omia vaatimuksiaan? Entä millainen valta on läsnä silloin, kun miehestä puhutaan erityisesti maahanmuuttajana tai tietyn kulttuurin edustajana? Kenen kulttuuria, maahanmuuttajuutta tai maahanmuuttajamieheyttä koskevat määritelmät tulevat esimerkiksi palvelujärjestelmässä, mediassa, niin sanotussa ”blogosfäärissä” ja ”kansalaiskeskustelussa” uskottaviksi, hegemonisiksi tai edes kuulluiksi?
Kalvo 2 Suomalainen maahanmuuttajapolitiikka
Suomalaisen politiikan ohjelmallinen tapa nähdä maahanmuuttaja on viimeistään 90-luvun puolivälistä lähtien perustunut niin sanottuun kaksisuuntaisen akkulturaation malliin. Tämä tarkoittaa sitä, että pärjätäkseen suomalaisessa yhteiskunnassa sekä maahanmuuttajien että kantasuomalaisen väestön täytyy oppia uusia tietoja, taitoja ja asenteita. Maahan muuttavat ihmiset oppivat tuntemaan suomalaisen yhteiskunnan perusperiaatteet ja toimintatavat, kun taas suomalaiset tulevat sensitiivisemmiksi maahanmuuttajaväestössä ilmeneville yksilöllisille eroille kielellisten ja kulttuuristen taustojen ymmärtämisessä.
Lisäksi suomalaista maahanmuuttajapolitiikkaa, eli pysyväisluonteisesti maahan jääneiden ihmisten hallintaa ohjaa niin sanottu normaalipalveluperiaate. Tämä tiivistyy niin sanotussa kotouttamispolitiikassa: kotouttamislain piiriin kuuluvan ihmisen oletetaan oppivan tärkeimmät väestön jäseneltä vaadittavat tiedot, taidot ja asenteet kolmessa, erityistapauksissa viidessä vuodessa, jonka jälkeen hänen tulisi pärjätä kaikille väestön jäsenille tarkoitettujen niin sanottujen normaalipalvelujen varassa.
On huomioitava, että kotouttamislaissakin säädetyt kotouttamispalvelut koskevat vain rajattua ryhmää: useimmiten asiakkaina ovat kiintiöpakolaiset, paluumuuttajat tai muut jatkuvalla oleskeluluvalla olevat henkilöt, joilla tavataan työttömyyttä ja erityistä kehittämistarvetta yhteiskuntaa koskevissa taidoissa. Esimerkiksi työperäisellä oleskeluluvalla olevat ihmiset ja heidän perheensä jäävät yleensä kotouttamistoimenpiteiden ulkopuolelle, ellei kunta ja työvoimatoimisto harkinnanvaraisesti ota heitä kotouttamistoiminnan piiriin.
Maahamuuttaja- ja kotouttamispolitiikka perustuu siis ajatukseen siitä, että tiettyihin ihmisryhmiin liittyy muita ryhmiä enemmän erityisiä sosiaalipoliittisia seikkoja, jotka täytyy saada hallintaan yhtäältä väestön hyvinvoinnin turvaamiseksi, toisaalta palvelujärjestelmän yhdenvertaisuuden turvaamiseksi. Kyvyttömyys tunnistaa ihmisen erilaisuutta näet voi –tämä on todettu monessa virallisessa yhteydessä- johtaa siihen, että ongelmatilanteet ja toimintatavat vaikkapa koulussa, sosiaalitoimessa tai terveydenhuollossa tunnistetaan väärin ja yksilö ei tule tasapuolisesti kuulluksi.
Kalvo 3 Maahanmuuttajapolitiikka, valta ja hallinta
Kun puhumme normaalipalveluista, puhumme myös normaliteetista, eli normeista, niistä kriteereistä, joilla hyvä kansalaisuus, väestön jäsenyys, oikeanlaiset tiedot, taidot ja asenteet määritellään. Kaikisssa ihmisryhmissä poiketaan aika ajoin normaalista, mutta erilaiset poikkeavuudet näyttäisivät poikkeavan toisistaan.
Millaista ja kenen erilaisuutta yhteiskunnassa erityisesti siedetään, millaista edistetään, millaista halutaan estää? On siis tarkasteltava, millaisin kriteerein hyvää väestön jäsenyyttä, yhdenvertaisuutta tai hyvää kansalaisuutta pyritään hallinnoidaan. Millaiseksi nähdään se erilaisuus, jota täytyy hallita: mikä selittää sen, että normista, vaikkapa terveyteen tai koulumenestykseen liittyvistä standardeista aika ajoin poiketaan?
Onkin kysyttävä, millaista akkulturaation kaksisuuntaisuus käytännössä on, jos siedettävän poikkeavuuden kriteerit on kuitenkin viime kädessä määritelty oman hyvinvointivaltiomme terveyttä, hyvinvointia, asumisoloja, asenteita, työllisyyttä ynnä muita kuvaavilla mittareilla. Kotouttamistoimenpiteiden piiriin valikoituu ensisijaisesti sellainen ihminen, jonka arvioidaan kotouttamistoimenpiteitä hallinnollisen normin mukaan tarvitsevan. Toisin sanoen, määrittyykö hyvä "kotoutuminen" ja väestön jäsenyys kuitenkin valtion työllisyyspolitiikan ehdoilla, kun työllisyys näyttäytyy olevan varsin kova kotoutumispolitiikan ohjelmallinen tavoite? Voiko ihminen olla "kotoutumaton", vaikka hänellä olisi työpaikka, paljon suomalaisia ystäviä ja rahallisesti, koulutuksellisesti ja terveydellisesti kelpo tilanne? Miksi ei voisi olla?
Komiteamietintö ”hallittu maahanmuutto ja tehokas kotoutuminen” kuvaa muuttuvaa Suomea seuraavalla tavalla: ”Maahanmuuttajien tuomat uudet kulttuurivirikkeet muuttavat väistämättä valtaväestön asenteita, palveluja ja yhteisöjen elämää. Muutos on ilmeinen suomalaisessa, suhteellisen homogeenisessa kulttuurissa.” Maahanmuuttajat mielletään kulttuurisesti valtaväestöstä poikkeavana ryhmänä. Suomalaista hyvinvointivaltiota tarkastellessa näyttää, että koko maahanmuuttajapolitiikka perustuu käsitykseen siitä, että erilaiset ”kulttuurit” täytyy saada hallintaan ja kohtaamaan toisensa säädyllisellä tavalla. Niinpä on kiinnitettävä huomiota siihen, mitä kulttuuri oikein on, ja millainen valta ja hallinta kulttuuristen määrittelyiden tekoon liittyy.
Kalvo 4 Kulttuuri ja representaation politiikka
Kulttuuria koskevia luonnehdintoja lienee maailmassa yhtä paljon kuin kieliä ja kulttuureja, mutta verrattain yleisissä luonnehdinnoissa kulttuuriin liitetään erityisesti seuraavat ominaisuude: 1. yhteinen alkuperä ja traditio 2. jäsenten samanlaiset tavat 3. tietoisuus samanlaisuudesta eli lojaalisuus 4. ryhmän erilliset instituutiot 5. jäsenten ei-vapaaehtoinen kiinnittyminen ryhmäänsä. Sosiologinen ja kulttuuriantropologinen tutkimus on viimeiset vuosikymmenet lähtenyt siitä, että käsitys omasta alkuperästä, traditiosta tai merkitysmaailmasta voi helpottaa maailmankuvan rakentamista vain, jos on mielekkäästi kuviteltavissa jokin toinen, johon omaa alkuperää verrataan ja jolle sitä kommunikoidaan. Lisäksi alkuperää ja ryhmän samanlaisuutta koskevat ominaisuudet täytyy saada luonnollisen tuntuisiksi. Tässä tehtävässä kasvatusinstituutiot, tiede ja taide, poliittiset hallintateknologiat ja tiedotusvälineet tekevät omaa mentaalista hitsaus- ja liimaustehtäväänsä.
Niinpä siitä, kenen ääni tieteessä, taiteessa, vähemmistöpoliittisessa hallinnassa ja tiedotusvälineissä kuuluu, ja miten eroja kuvataan on oltava keskiössä. Tarkastelu ei rajoitu tällöin ainoastaan kulttuurisiksi miellettyjen ryhmien välisten ominaisuuksien kuvailuihin, vaan myös ryhmien sisäisiin eroihin.
Missä määrin eri sukupolvet ja sukupuolet voivat määritellä omaa kulttuuriaan? Millä tavoin koulutuserot näkyvät siinä, ketä kuunnellaan? Entä poliittiset erot? Kulttuurintutkimuksessa käytetään käsitettä representaation politiikka kuvaamaan sitä kamppailua, mikä liittyy esimerkiksi siihen, millainen on eri sukupuolten, sukupolvien ja poliittisten ryhmien osuus vaikkapa kansallisen historian ja kulttuurituotteiden rakentumisessa uskottaviksi ja ihmisiä yhdistäviksi. Representaation politiikan käsitteellä analysoidaan, millaiset valtasuhteet ja risteävät pyrkimykset ovat läsnä sekä kulttuuristen kaanoneiden, erojen että oman ryhmän sisäisten ominaisuuksien määrittelyssä ja tuottamisessa.
Postkolonialismin tutkimus on puolestaan tarkastellut sitä, millainen valta on läsnä silloin kun toiseen kulttuuriin liittyviä erontekoja tehdään uskottaviksi ja näkyviksi sekä tieteessä, taiteessa, hallinnossa että arkielämässä.
Franz Fanon, Ibrahim Abu-Lughod sekä Edward Said ovat kirjoittaneet siitä, että usein käytännössä valta esittää representaatioita vaikkapa islamista tai tiettyjen kulttuuristen ryhmien jäsenistä on ollut ennen kaikkea muilla kuin kuvailujen kohteilla itsellään. Saidin mukaan kolonisoitujen maiden väen tehtävänä on ollut toimia peileinä, kun läntisen maailman kansakunnat ovat tuottaneet taloudessa, uskonnossa, tieteissä ja kulttuurissa kuvaa hierarkkisesta ylemmyydestään. Vieraat tai toiset äärimmäisen harvoin tunnistavat itsensä näistä peilirepresentaatioista, eikä heille anneta tunnustettua mahdollisuutta keskustella representaatioista ja vaikuttaa niihin.
Hyvin usein väkivalta, suvaitsemattomuus, konfliktit ja pakkovalta niin sanotuissa ”meissä”, suomalaisissa, eurooppalaisissa tai muissa lähiyhteisössä pyritään kontekstualisoimaan. Tällöin kerrotaan erityisistä historiallisista ja sosioekonomisista tilanteista, poikkeustapauksellisuudesta, erityisistä devianteista ryhmistä, yksittäisistä historianoikkujen synnyttämistä diktaattoreista, spurguista tai ongelmanuorista, jotka eivät millään tavoin voi kuvastaa sitä mitä me ”oikeasti” olemme. Vieraassa ilmenevä sivistykseltä näyttävä pyritään unohtamaan ja samalla tavoin näyttämään joukolta poikkeustapauksia. Maailmansotia, kylmiä sotia, Pohjois-Irlannin tai Etelä-Amerikan veristä historiaa, Bosnian etnisiä puhdistuksia ei nähdä ”meidän” kulttuuripiirteinä vaan ne rajataan taidokkaasti aina itsen ulkopuolelle. Lähi-idästä puolestaan lähes mikä tahansa uutisoitavissa oleva tapahtuma kelpaa kuvaamaan ”meille” ”niiden” kulttuuria.
Kalvo 5 Kenellä on kulttuuria koskeva tieto?
Jos haluaisimme lähettää Suomalaisen kulttuuridelegaation Iraniin kertomaan suomalaisesta kulttuurista, saattaisimme käydä kovat kiistat siitä, kenet Iraniin lähettäisimme, varsinkin jos ehdokkaina olisivat pelkästään Matti Nykänen, Paavo Väyrynen ja Lenita Airisto. Osaisimme eritellä toisillemme, millä perustein Paavo olisi parempi ja pätevämpi kuin Lenita. Voisimme käydä paljon kiistaa siitä, mikä on suomalaista kulttuuria, mikä Suomeen liitetty taas pitäisi nähdä muuna kuin suomalaisuutena. Voisimme analyyttisesti eritellä miksi Paavon suomalaisuutta koskevat käsitykset ovat hyviä tai huonoja Mattiin ja Lenitaan verrattuna. Ennemmin tai myöhemmin havaitsisimme, että koko suomalaisuus on aktiivisen identiteettikamppailun, valtasuhteiden, representaation politiikan ja vaikuttamisen paikka. Iranilaiset taas eivät välttämättä ollenkaan voisi ilman merkittävää Suomeen liittyvää perehtyneisyyttä eritellä itselleen, kuinka kokonaisvaltaisesti Matti Nykänen edustaa olemuksellaan koko Suomen väestöä.
Niinpä aina olisikin syytä kiinnittää kriittistä huomiota siihen, millaisen vallan vaikkapa tiedotusvälineille, eri organisaatioille tai yksittäisille ihmisille annamme, kun haluamme lisää tietoa tietystä ”kulttuurista” tai kun haluamme jonkin tiedon nojalla vaikuttaa ihmisiin, jotka näemme muun kuin oman kulttuurimme jäseninä tai jonkin sellaisen ryhmän jäseninä, jota emme syvällisellä tasolla tunne.
Liian pitkälle popularisoituessaan kulttuuripuheen seuraukset voivat olla kaikin puolin hupsuja, jos ihmistä kohdellaan ainoastaan anonyyminä kulttuurin edustajana eräänlaisten mielikuvien varassa tehtyjen peukalosääntöjen innoittamana. Merja Anis on kertonut eräästä tapauksesta: epilepsiasta kärsinyt nuori, tässä tapauksessa somalialaistaustainen tyttö, oli jäänyt pitkäksi aikaa ilman asianmukaista hoitoa, koska hänen heikkoa koulumenestystään oli pitkään sosiaalitoimessa selitetty sillä, ettei tietyssä ”kulttuurissa” naisia kannusteta koulunkäyntiin. Tulokset kuitenkin paranivat heti kun sairauteen saatiin asianmukainen diagnoosi.
Suomalaisten nuorten kohdalla tuntuu usein, että yhä tarkempi psykososiaalinen seula löytää ADHD:t, Aspergerit ja muut medikaaliset selitykset ongelmaan jos toiseen. Tarkentuvat lääketieteelliset standardit auttavat havainnoimaan lapsen kasvua ja kasvatusta tiettyihin uomiin, mutta maahanmuuttajien kohdalla psykososiaaliset seulat tuntuvat painottuvan siten, että kulttuurisensitiivisyys, herkkyys erilaisten taustojen suhteen kääntyy liiallisessa peukalosääntöjen tarpeessa kaiken selittämiseksi kulttuurilla.
Kalvo 6 Mieskulttuurit, valta ja väkivalta
Yleensä suomalaisen miehen puhuessa suomalaisuudestaan hän puhuu siitä leikitellen. Jos puhe kääntyy vakavammaksi, esimerkiksi väkivallan yhteyteen, kulttuuri pyritään aktiivisesti selittämään pois. Esimerkiksi sitä tilastollista tosiseikkaa, että Suomi on Euroopan henkirikostilastojen huippua, selitetään varsin harvoin tosissaan suomalaisella kulttuurilla. Ennemminkin kaikki ovat syvän tietoisia siitä, että henkirikokset keskittyvät tiettyihin alkoholisoituneisiin, syrjäytyneisiin ja alempiin sosiaaliluokkiin kuuluviin ryhmiin: väkivalta ulkoistetaan ”meistä” pois, ja sosiaalitoimen alaan kuuluvat erityiskysymykset, työttömyys, heikko perhetausta, rikkinäinen elämä ja muut syrjäytymiskysymykset astuvat keskiöön.
Nämä tekijät on sinänsä viisasta ottaa huomioon, koska tällöin jokaisen suomalaisen miehen ei tarvitse tuntea kollektiivista häpeää suomalaisuudestaan jokaisen henkirikoksen kohdalla. Onkin joskus hieman erikoista, että jos maahanmuuttajamies käyttäytyy väkivaltaisesti, hänen toimintaansa selitetään hyvin helposti yksinomaan ”patriarkaalisella kulttuurilla”. Tapauksissa, joissa ihmisen toiminnan motiivina, perusteluna tai virikkeenä on huoli oman vallan ja statuksen menetyksestä ja joissa tekijän lähipiiri aktiivisesti tukee väkivaltaista käyttäytymistä, puhutaan kunniaväkivaltana. Kunniaväkivallasta on aina syytä keskustella tarkasti ja tärkeintä on ilmiön, ei käsitteen sanamuodon analyyttinen pohdinta.
Patriarkaalisen kulttuurin selitysmalliin jämähtäminen johtaa helposti suomalaisella ihmisellä käsitykseen, jossa kulttuuri mielletään epäpoliittiseksi, homogeeniseksi, kaikkien tietystä maasta tulevien ihmisten ja tiettyyn etniseen tai kulttuuriseen ryhmään kuuluvien samalla tavoin mieltämäksi asiaksi. Ihmiset alistuisivat ilman henkilökohtaista pohdintaa kulttuuriseen koodiin, ikään kuin ohjelmoidut robotit. Annetaan ymmärtää, että kokonaisen etnisen tai kulttuurisen ryhmän miessukupuoli olisi ihmisiä päämäärätietoisesti alistamassa.
Antropologit ja sosiologit ovat kritisoineet tällaista kulttuurin mekanisoimista ja essentialisoimista hyvin innokkaasti jo montakymmentä vuotta. Kun Pierre Bourdieu oli kenttätöissä Algeriassa, hän havaitsi että ihmiset –miehet tai naiset- eivät koskaan alistu kulttuuriseen merkitysrakenteeseen sellaisenaan.
Yhteiskunnan jäsenet eivät ainoastaan toista kulttuurin valmiiksi antamia ilmaisuja, vaan he myös luovat uusia. Algerialaiset miehet ja naiset eivät koskaan alistuneet kulttuurin heille määrittelemään sosiaaliseen asemaan, elämäntapaan tai tyyliin, vaan he pyrkivät käyttämään taloudellisia, symbolisia ja sosiaalisia keinoja määritelläkseen identiteettinsä mahdollisimman myönteisesti. Esimerkiksi avioitumissääntöjä ei koskaan noudatettu sellaisinaan, vaan niitä noudatettiin ja joskus rikottiin sen mukaan, miten niistä saatiin eniten hyötyä sosiaalisen arvostuksen, joskus jopa taloudellisten etujen hankkimiseksi.
Kulttuuriset instituutiot siis ohjaavat ihmisten käyttäytymistä, mutta eivät lopullisesti ja yksityiskohtaisesti. Olosuhteiden ja sosiaalisten hierarkioiden puitteissa jokainen tekee yksilöllisiä ratkaisuja ja muodostaa laajemman kulttuurin ja elämänhistorian antamista aineksista oman identiteettinsä ja elämäntapansa. Kulttuuria ei siis pitäisi ymmärtää muuttumattomaksi ärsyke-reaktio-koneistoksi. Se on nähtävä kokonaisuutena, josta käydään sekä näkyvää että tiedostamatonta valtakamppailua, representaation politiikkaa, ja jossa on tilaa yksilöllisille tulkinnoille niissä rajoissa mitä aineelliset olosuhteet, hegemonisen aseman saaneet käsitykset sekä omat sosiaaliset, kulttuuriset, taloudelliset ja muut ”pääomat” rajaavat.
Tällöin pystytään selittämään, miksi suomalainenkin kulttuuri ja suomalaiset instituutiot, vaikkapa kirkko, armeija tai koulu ovat esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen muuttuneet merkittävällä tavalla sekä sisäisten että ulkoisten prosessien seurauksena. ”Patriarkaalisen kulttuurin” käsite ei siis sinänsä ole väärä, mutta se ei toimi yksinään. Sen lisäksi on aina tarkasteltava ympäröiviä olosuhteita, valtasuhteita ja niitä ihmisiä, jotka käyttävät patriarkaalista perinnettä symbolisena ja sosiaalisena resurssinaan.
Väkivaltaan syyllistytään yleensä silloin, kun ihmisen erilaiset huolet ovat kasaantuneet. Huoleen oman yhteisön, perheen ja perinteen murentumisesta liittyy huoli oman roolin ja uskottavuuden menettämisestä sekä kontrollin ja hallinnan puutteesta. Yhteisö toimii yksiulotteisen, fundamentalistisen tulkintatavan mukaan yleensä silloin, kun eri prosessien seurauksena omalta tuntuva yhteisö on segregoitunut eli eriytynyt piiriksi, jossa eri tavoin ruokitaan vastakkainasetteluja, käsityksiä siitä, että ympäröivä yhteiskunta, vaikkapa suomalainen yhteiskunta on vahingollinen, ”meitä” halveksuva ja itselle ulkoinen yhteisö.
Onkin kysyttävä, peittääkö ”patriarkaalisesta kulttuurisen” selitysmalliin jääminen väkivaltatapauksissa sen hiljaisen vallan, joka pitää tietyt ihmiset yhteiskunnallisessa marginaalissa, vailla vaikutusmahdollisuuksia, vailla aitoja yhdenvertaisuuden kokemuksia ja vailla tunnetta siitä, että erilainen ihminen on suomalaisessa yhteiskunnassa aidolla tavalla yhtä tärkeä ja uskottava ihminen kuin kuka tahansa muu?
Peittääkö patriarkaalisesta kulttuurin selitysmalliin jääminen näkyvistä sitä monimutkaista arjen luokitteluvaltaa, joka pitää ainakin tietyistä maista tulevat maahanmuuttajat työttöminä tai huonosti palkatuissa töissä, sekä käytännössä erillään yhteiskunnallisesta päätöksenteosta ja ylipäänsä kuulemisesta myös omaan itseen liittyvissä asioissa vaikkapa huoltajuusasioissa tai muissa hankalissa sosiaalitoimen asioissa?
Kertovatko vaikkapa Fadime Sahindalin murhan kaltaiset tapaukset tiettyyn toimintatapaan takertumisen lisäksi myös työmarkkinoilta syrjäytyneiden siirtolaisperheiden tilanteesta, tilanteesta jossa mahdollisesti kielitaidoton, omien roolikäsitystensä, pettymystensä ja segregoitumisen kokemusten kanssa kamppaileva ihminen turhautuu tilanteessa, jossa nuorempi polvi oppii vanhempiaan nopeammin tavat toimia ja liikkua suvereenisti uudessa asuinmaassa?
Olisi tosin aina pidettävä mielessä, että hyvä yhteiskunnallinen status, vaikkapa työpaikka ja tohtorintutkinto ei takaa väkivallasta luopumista. Ennemminkin korkean aseman omaavalta ihmiseltä saatetaan odottaa ja vaatia muita enemmän tradition mukaista toimintaa sekä perheen kontrollointia. Lisäksi korkeasti koulutetun ihmisen segregoitumisen kokemukset ja pettymykset saattavat olla uuteen maahan muutettaessa isompia kuin ns. ”tavallisella” ihmisellä, joka ei koe siirtymää heikosti palkattuun työhön niin dramaattisena asiana.
Voisiko toisin sanoen kunniaväkivallankin kysymysten ratkaisemisessa tarkastella niitä sosiaalisen elämänhistorian ja elämänkulun alaan liittyviä prosesseja, joita niin hanakasti tuodaan esiin kantasuomalaistenkin ihmisten henkirikollisuustilastoja selitettäessä? Huomion olisikin kulttuurilla selittämisen sijaan kiinnittyä siihen, millä tavoin voisi kehittää sellaisia ajattelun ja toiminnan keinoja, joissa ristiriitatilanteita ei nähtäisi nollasummapelin kaltaisina uhkina omalle statukselle, normeille ja rooleille. Väkivaltaan syyllistyneiden terapiatyössä näitä menetelmiä lienee kehitetty jo pitkään, mutta ongelmana tuntuu olevan se, että tällaista väkivaltatyötä on vieläkin huomattavan vähän, ja resurssit epävakaalla pohjalla.
Kalvo 7 Kuinka löytää ylikulturisoinnin ja ylipsykologisoinnin välimaasto?
Kulttuuridiskurssin ylenpalttisuudesta on seurannut myös se, että monet ihmiset saattavat reagoivat eri näköisen ja eri uskontoa edustavan ihmisen tekemiin rikoksiin tavoin, jossa rikokseen syyllistynyt ihminen nähdään anonyymina kulttuurinsa edustajana. Kulttuuri ja uskonto nähdään teon varsinaisesti tehnyttä ihmistä enemmän syyllisenä tiettyyn tekoon, vähän samaan tapaan kuin usein suomalaisen miehen perheväkivallassa miessukupuolen ”maskuliiniseen pätemiseen” kiinnitetään enemmän huomiota kuin väkivaltaan syyllistyneeseen yksilöön ja hänen taustaansa.
Tämä näkyi Hollannissa 2004 erityisellä tavalla. Theo Van Goghin murhan jälkeen viharikollisuus erityisesti muslimivähemmistöä kohtaan lisääntyi: oli ironista, että sananvapaudesta huolissaan olevat ihmiset esittivät samanlaisia tappouhkauksia kuin Van Goghin murhaaja vain kohteen uskonnon perusteella, ja moskeijoihin iskettiin polttopulloin. Vain kaksi vuotta aikaisemmin oli tapahtunut edellinen poliittinen murha, jossa turkisaktivisti tappoi oikeistopoliitikko Pim Fourtyinin.
Kuitenkin vain Van Goghin murha on jäänyt erityisellä tavalla mieleen ja herättänyt voimakkaita tunnereaktioita, huolta ”heidän” kotoutumisestaan, turvallisuusretorisia palopuheita ja monia intohimoja, jotka jatkuvat vielä tänäkin päivänä. Molemmissa murhatapauksissa murhaaja oli nuori, hollantilainen ääriryhmään kuuluva mies. Van Goghin murhan kohdalla tekijä oli muslimi. Oliko tässä syy siihen, että Mohammed Bouyeria ei mielletty organisoituneena poliittisena toimijana vaan jonkinlaisena islamin edusmiehenä, ”muslimikulttuurin” jäsenenä?
Kun Pekka-Eric Auvinen teki kuuluisat tekonsa, televisioon kutsuttiin vielä Auvisen ollessa sairaalassa salamannopeudella SPR:n kriisipsykologi ja lukiolaisten liiton puheenjohtaja. Pian lehdet täyttyivät nuorten mielenterveysongelmiin liittyvistä keskusteluista, ja Auvisen hiustyylistä, Nietzschen lukemisesta, pukeutumisesta ja monista muista tekijöistä haluttiin löytää koulukiusaamisen ja mielenterveysongelmien merkkejä. Kun brittiläinen Guardian-lehden toimittaja selitti Auvisen tekoja suomalaisella kulttuurilla, suomalaiset joko nauroivat tai suuttuivat tulisesti. Auvisen kohdalla mentiin Suomessa ylikulturisoinnista toiseen ääripäähän, ylipsykologisointiin. Kuitenkin sekä Boyerin että Auvisen elämät, kuten kaikkien muidenkin lienevät jossain näiden kahden ääripään välissä.
Suomalaisen palvelujärjestelmän, tiedotusvälineiden sekä myös tutkijoiden suurin haaste maahanmuuttajamiehiä, ongelmatilanteita tai ylipäänsä ihmisiä ikään, sukupuoleen, etnisyyteen ja uskontoon katsomatta tarkastellessa on löytää tasapaino liian innokkaan atomisoinnin ja yksilöllistämisen sekä liian isolla pensselillä huitomisen välillä. Tutkimuksen, kansalaiskohtaamisen ja hyvän palvelujärjestelmän elinehtona on se, että ihmisissä voidaan nähdä yleistettävissä olevia piirteitä. Tämä yleistäminen täytyy kuitenkin tehdä huolellisesti ja pitäen mielessä, että myös muut kuin oman lähiyhteisömme jäsenet ovat aina yksilöllisiä ihmisiä.
Toistaiseksi sekä Suomen ensimmäinen kouluampuminen että pommiräjähdys ovat olleet kantasuomalaisten tekemiä, jonka vuoksi molemmista teoista on osattu keskustella varsin taustoittavasti ja asiallisesti. Jos joskus maahanmuuttajataustaisen kohdalla tapahtuu jokin samantapainen ilmiö, olisi siitä keskusteltava pitkälti samalla huolellisuudella kuin Auvisen ja Gerdtinkin tapauksissa.
Kalvo 8 Edward Said ja kontrapunktinen luentatapa
Atomisoinnin ja ylikulturisoinnin tasapainottamiseksi, välimaaston löytämiseksi, on olemassa keinoja. Yksi keino voisi olla Edward Saidin lanseeraaman kontrapunktisen luentatavan käyttäminen sekä uutisia, kulttuurituotteita, elämänhistorioita katsottaessa.
Kontrapunktinen luentatapa tarkoittaa aktiivisen vastaanlukemisen strategiaa: yhtäläisyyksien etsimistä sieltä missä niitä ei totutusti ole tajuttu etsiä. Kontrapunktisessa luentatavassa tekijöiden etnisyydet, sukupuolet ja sukupolvet vaihtavat paikkaa, jolloin voidaan pohtia mikä olisi oma posititiomme kuvatussa tilanteessa tai tarinassa. Vaikkapa maahanmuuttajien rikollisuutta tarkastellessa suomalaisen olisi hyvä tarkastella sitä, millä tavoin suomalaissiirtolaisten edesottamuksia Ruotsissa uutisoitiin 60-luvulla, ja millä tavoin suomalaisia paikallisessa politiikassa käsiteltiin. Suomalaiset olivat tuolloin oikein olan takaa leimattu ryhmä, mutta kun uutisointi ja politisointi alkoi siistiytyä jo 80-luvulle tultaessa, on tuosta ajasta enää vaikea muistaa mitään.
Kalvo 9 Kahdeksan surmanluotia: mitä tapahtui ennen väkivaltaa?
Miesseminaarissa haluaisin tarkastella erityisesti paria esimerkkiä kontrapunktisesti.
Kahdeksan surmanluotia on maailman kaikkien aikojen kevyesti parhain elokuva. Katsoin sitä jo viisivuotiaana, jonka seurauksena leikin naapurin Arin kanssa hiekkalaatikolla pontikankeittoa. Elokuva kertoo tositarinan Pihtiputaalla eläneestä pienviljelijä Tauno Pasasesta, joka ampui hänet pidättämään tulleet neljä poliisia. Alkuun teko tuntuu järjettömältä, irrationaaliselta teolta, viinaspäisen miehen mielijohteelta. Jos Pasanen olisi tehnyt tekonsa Ruotsissa, niin edessä olisi ollut Expressenin kirkuvat otsikot: ”En finne igen”. Voi kuvitella millainen terroristi-, islamismi- ja kotoutumishuoliuutisointirumba lähtisi pyörimään, jos Tauno Pasanen olisi tehnyt tekonsa tänä päivänä ja ollut maahanmuuttaja ja vieläpä muslimi.
Kiinnostavinta kahdeksassa surmanluodissa on ennen surmaa tapahtuneiden ilmiöiden yksityiskohtainen ja tarkka kuvaus. Tauno Pasasta ei puolustella, mutta 60-luvun rakennemuutoksen keskellä elävän pientilallisen elämä, epävarmuus, pettymykset ja alkoholismi kuvataan pikkutarkasti. Niskanen ei pyri elokuvassa löytämään minkäänlaisia lieventäviä asianhaaroja, vaan hän kuvaa dokumentaarisesti sitä, millainen ympäristö voi altistaa ihmisen väkivaltaan. Moni elokuvan nähnyt saattaa muistaa, että elokuva alkaa Pasasen itsensä sitaatilla ”viina se ol kaiken pahan alku ja juuri meijän perreessä”, mutta elokuvan nähtyään ihminen tietää, että viina saattoi olla vain yksi tekijä vyyhdissä, johon liittyy Suomen palvelurakenteen muutos, maaseudun autioituminen, 50-60-luvun maatilapolitiikka, elinkelvottomat pientilat, muihin pohjoismaihin verrattuna suuri maalaisköyhyys: kaikki ne ongelmat jotka saivat suomalaisetkin liikkumaan 60-70-luvuilla Ruotsiin paikoin yli 40 000 ihmisen vuosivauhdilla.
Suomen kulttuuripolitiikan ongelma on tällä hetkellä se, että teemme vain sotaelokuvia tai romanttisia karipekkatoivoskomedioita. Myös maahanmuuttajaväestön kysymykset tarvitsisivat huolella tehdyn pitkän elokuvansa, koska se lisäisi ihmisten kykyä taustoittaa ongelmallisia asioita. Elokuvan ei tarvitse olla kahdeksan surmanluodin kaltainen elokuva, mutta sen tulisi olla jokin sellainen jonka avulla voi lähteä purkamaan niitä tekijöitä, joita Uutislehti 100:n tai iltalehtien sivuilla ei näy. Usein väkivalta on vain päätepiste pitkälle prosessille, ja tämän pitkän prosessin pitäisi olla se kaikkein kiinnostavin asia.
Kalvo 10 Auttaisiko kyyttökarjan ja lehmäkulttuurien muutoksen tarkastelu myös mieskulttuurien muutoksen tarkastelussa?
Toinen esimerkki. Tämä on suomenkarjanlehmä, kuvan yksittäistapaukset lapinlehmiä. Se on niin kiltti lehmä, että isovanhempani uskalsivat lähettää kaksi enoani 50-luvun alkupuolella, noin nelivuotiaina kahdestaan ison lehmälauman kanssa paimeneen kilometrien päähän kotoa. Jo saman vuosikymmenen aikana ensimmäiset, kookkaammat, nykyisin käytössä olevat ayrshire-karjan lehmät tuotiin Kiteelle, ja niitä paimennetaan eri tavalla, kun maaseutu on muutenkin muuttunut. Ayrshire-lehmät ovat lähellä maatilaa, kyyttöjä oli tapana käyttää pitkien matkojen, kilometrien päässä navetasta.
Äitini tuolloisen sukupuolikäsityksen mukaisesti jäi kotiin oman äitinsä kanssa kotihommiin. Koti oli naisten paikka, kun taas enoni seikkailivat kodin ulkopuolella isänsä kanssa siellä täällä. Enoni on kirjoittanut, miten suuri hätä heillä paimenessa oli, vaikka syytä siihen ei varsinaisesti olisi. Isä oli tuolloisenkin normin mukaisesti varsin ankara ihminen, ja piiskaa tuli helposti jos lehmä pääsisi kaurapeltoon ronkkimaan. Niinpä lehmäparka hätyytettiin laitumella kaurapellon ääreltä jo kymmeniä metriä ennen kaurapeltoa, ettei mansikki vahingossakaan pääse peltoa tallomaan ja näin aiheuttamaan poikien piiskaamista.
Kun tuonaikaista arvojärjestelmää ja sen käsitteitä pitäjässämme susirajan tienoilla katsotaan, niin jokainen alueella asunut voi rehellisesti katsoa jos pystyy, miten lapset pyrittiin kasvattamaan, millaisina naisen oikeudet nähtiin, mitä ajateltiin seksuaalisista vähemmistöistä. Emme silti näe omaa tuolloista yhteiskuntaamme muuttumattomana patriarkaalisena kulttuurina: yhteiskuntamme on muuttunut, kuten kaikki muutkin maailman yhteiskunnat, joiden dynamiikasta meillä, siis suomalaisilla, ei välttämättä ole riittävästi tietoa, jos hankimme tiedon ainoastaan tiedotusvälineiden kautta.
Lehmäkulttuurin kehitysvaiheisiin ja lehmienhoidon historiaan tutustuminen yhdessä kantasuomalaisten ja maahanmuuttajien kanssa saattaa synnyttää lisää tietoa maaseudun muutoksen historiasta ja myös miesroolien ja mieskulttuurien muutoksen historiasta. Tämä voi auttaa suomalaisia, ellei ketä tahansa ymmärtämään, että kulttuuri on hitaasti muuttuva paikka, jonka sisällä ihmiset ovat asioista aina useita eri mieliä.
Claes Andersson sanoi kirjassaan ”12 vuotta politiikassa” että ihminen, joka mielestään pitäytyy perinteessä eikä koskaan muuta mielipiteitään, valehtelee, koska ympäröivä yhteiskunta muuttuu. Muuttumaton mielipide muuttuu vuosikymmenten saatossa normaalista jäpäköyryydeksi. Sellaisella toiminnalla, mikä olisi ollut hyväksyttävää vaikkapa 50-luvun pihtiputaalaisessa agraariyhteiskunnassa, olisi nykymuotoisessa yhteiskunnassa hyvin erilaisia vaikutuksia, eikä alkuunkaan sellaisia millaisia tekijä olisi ajatellut.
Olennaisinta on se, että muutoksen omassa elämässään tekee viime kädessä kukin ihminen itse ja siten, että hän kykenee kriittisesti arvioimaan valintojensa ja tekojensa seuraukset itselleen ja toisille ihmisille. Yleensä muutosta tiedoissa, taidoissa ja asenteissa ei tapahdu mihinkään suuntaan, jos muutosta vaatii hyvin voimakkaalla tai leimaavalla tavalla itsen ulkopuoliseksi, vihamieliseksi tai vieraaksi koettu ihminen. Esimerkiksi George W. Bushin Lähi-idän kiertueen taannoinen, sinänsä legitiimi vaatimus ”arabimaiden on uudistuttava” meni todennäköisesti kuuroille korville, koska poliittisen kriisin keskellä arabimaat eivät pidä itseään tasapuolisina dialogin osapuolina suhteessa sanelupolitiikkaa ja interventioita harrastavaan Yhdysvaltoihin. Elävässä Suomenkin elämässä kovin harva muuttaa vaikkapa hius- tai pukeutumistyyliään koulussa tai työpaikalla jos inhokki niin vaatii.
Niinpä olisi keskityttävä siihen, millaisin keinoin voidaan tehokkaimmin avata mahdollisuuksia dialogille, sellaiselle oppimiselle jossa ihminen kokee keskustelukumppanin vertaisekseen, ystäväkseen, sellaiseksi ihmiseksi johon voi samaistua. Tällöin toista ihmistä yleensä kuunnellaan, ja myös itsereflektiivisyys, kyky katsoa kriittisesti omaa toimintaa, kehittyy. Jotta eri mieskulttuurit saataisiin tässä suhteessa kunnolla kohtaamaan, tarvitaan entistä enemmän sellaista toimintaa, jossa sekä maahanmuuttajamiehet että kantaväestön miehet voivat luonnollisella tavalla toimia yhdessä, löytää mielekkään, yhdenvertaisen kontaktipinnan ystävystymiseen ja myös tietojen, taitojen ja asenteiden muuttamiseen.
Vertaisryhmätoiminta sekä erilaiset kohtaamispaikat tarvitsevat yhä kipeämmin mieserityistä toimintaa, koska suomalaiset miehet ovat tuloryhmästä riippumatta naisia skeptisempiä ulkomaalaisväestöä kohtaan, kun taas usein maahanmuuttajamiehillä uusien perhe- ja muiden roolien omaksuminen vaatii erityistä paneutumista sekä uusien tietojen, taitojen ja asenteiden hankkimista.
Toistaiseksi sekä projektitoiminta että maahanmuuttotutkimus Suomessa on keskittynyt enemmän naiserityisiin kysymyksiin. Mikäli kotoutumisen kaksisuuntaisuuden ideaali voisi kehittyä ja parantua myös käytännössä, edellyttää tämä mieserityisten kysymysten nykyistä parempaa, kriittistä haltuunottoa sekä hallinnossa, projektitoiminnassa että maahanmuuttotutkimuksen kentällä.
________________________________________________________________________________
Kirjallisuutta:
Anis, Merja (2008) Sosiaalityö ja maahanmuuttajat. Lastensuojelun ammattilaisten ja asiakkaiden vuorovaikutus ja tulkinnat, Väestöntutkimuslaitoksen julkaisusarja D 47/2008, Helsinki: Väestöliitto.
Bourdieu, Pierre (1977): Outline of a Theory of Practice, Cambridge: Cambridge University Press.
Foucault, Michel (2004) Society Must Be Defended, Lectures at the Collége de France, 1975-76. London: Penguin Books
Foucault, Michel (2005) Tarkkailla ja rangaista, Keuruu: Otava
Foucault, Michel (2007) Security, territory, population. Lectures at the Collége de France 1977-1078, New York: Palgrave
Kuortti, Joel & Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.) (2007): Kolonialismin jäljillä. Keskustat, periferiat ja Suomi. Helsinki: Gaudeamus
Lehtonen, Mikko & Löytty, Olli (toim.) (2003): Erilaisuus. Tampere:Vastapaino
Paananen, Seppo (toim.)(2005): Maahanmuuttajien elämää Suomessa. Helsinki: Tilastokeskus
Pyykkönen, Miikka (2007): Järjestäytyvät diasporat. Etnisyys, kansalaisuus, integraatio ja hallinta maahanmuuttajien yhdistystoiminnassa, Jyväskylä studies in education, psychology and social research 306. Jyväskylä: Jyväskylän Yliopisto
Rastas, Anna & Huttunen, Laura & Löytty, Olli (toim.) (2005): Suomalainen vieraskirja. Kuinka käsitellä monikulttuurisuutta. Tampere: Vastapaino
Said, Edward W. (2003): Orientalism, London: Penguin Books
