Ronald Inglehart ja Pippa Norris raportoivat Foreign Policy-lehdessä vuonna 2003 World Values Survey- tutkimuksen tuloksista. Toisin kuin Samuel Huntingtonin clash of civilizations- teesin pohjalta voisi väittää, muslimienemmistöisten maiden ja ”länsimaiden” välillä ei ollut merkittävää eroa demokratian arvostamisen suhteen. Vaikka lähes kaikki muslimienemmistöiset maat ovat epädemokraattisia, niiden kansalaiset haluavat enemmän demokratiaa. Suurimmat erot olivat asenteissa erilaisten naisten oikeuksien, aborttioikeuden ja homoseksuaalien oikeuksien suhteen. ”Länsimaat” suhtautuivat näihin oikeuksiin muslimienemmistöisiä maita myönteisemmin.
Kun homoseksuaalien tai naisten oikeuksien kehitystä katsotaan historiallisesti, on helppo havaita, ettei heillä ole koskaan ollut helppoa lännessäkään. Valistuksen lupaus rationaalisuudesta, teollistuminen eikä edes moderni tiede ole ollut heidän puolellaan. Sekularismi ei poistanut marginaalisessa asemassa olevien ihmisten leimaamista. Vielä omassakin lukioajan psykologian kirjassani homoseksuaalisuudesta puhutaan häiriönä, ja varsin runsas jumalan sanasta riippumattomien tieteilijöiden piiri käsittää ilmiön samalla tavoin. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 saakka ja sairaus vuoteen 1981 saakka. Vasta melko aktiivinen poliittinen protesti ja 60-luvulla tapahtunut ilmapiirin liberalisoituminen sai tieteentekijätkin tarkastelemaan tutkimusasetelmiaan uudelleen.
Leimaavat asenteet ovat vallalla tänäkin päivänä: kun Mannerheim kuvataan homoseksuaalina, ihmiset ymmärtävät sen automaattisesti pilkkana, homotteluna. Katsoin itse Uralin Perhosen eikä siinä mielestäni ollut mitään, minkä vuoksi animaatiolle olisi pitänyt lätkäistä ”ahdistavista kohtauksista” varoittava viidentoista vuoden ikäraja. Jos homoseksuaalisuus ahdistaa, niin ei ole pakko katsoa. Ikärajan asettaminen on eri juttu. Tällöin annetaan ymmärtää, että homoseksuaalisuudesta pitää ahdistua. Usein tuntuu, että asenteet homoseksuaalisuuden suhteen eivät sittenkään eroa muslimienemmistöisistä maista. Näissä maissa asenteet vain tuodaan esiin julkeammin, koska poliittisen korrektiuden kriteerit ovat erilaisia.
Tosiasia on kuitenkin, että esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa homoseksuaalisuudesta voi saada kuolemantuomion, kun taas Suomessa homoseksuaalisuus on ennemminkin mennyt karnevaalisuuntaan Sillä Silmällä- ohjelmien ja vastaavien ilmiöiden myötä.
Modernisoituneemmassa muslimienemmistöisessä yhteiskunnassa, kuten Turkissa, käsitykset myös seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista ovat muihin muslimienemmistöisiin maihin verrattuna liberaalimpia. Vallitseva tilanne ei siis ole kiveen kirjoitettu. Norrisin ja Inglehartin mielestä teollistuminen, taloudellinen vakaus, modernisaatio ja siitä seuraava koulutuksen kasvu moninaistaa näkemyksiä, lisää kommunikaatiota ja liberalisoi yhteiskuntia, kun syntyy edellytykset ajattelulle, kritiikille ja poliittisille protesteille:
"But economic development generates changed attitudes in virtually any society. In particular, modernization compels systematic, predictable changes in gender roles: Industrialization brings women into the paid work force and dramatically reduces fertility rates. Women become literate and begin to participate in representative government but still have far less power than men. Then, the postindustrial phase brings a shift toward greater gender equality as women move into higher-status economic roles in management and gain political influence within elected and appointed bodies. Thus, relatively industrialized Muslim societies such as Turkey share the same views on gender equality and sexual liberalization as other new democracies."
Kun ihmisoikeusajattelu naisten oikeuksien ja seksuaalivähemmistöjen suhteen on niin suuresti kasvattanut viime vuosina näkyvyyttään, on syntynyt historiallinen perspektiiviharha siitä, että ihmisoikeudet olisivat aina olleet läntisten maiden kansalaisten ykkösjohtotähtiä. Ihmiset eivät muista, minkälainen landepaukkujen takapajula tämäkin maa on ollut kaikilla mittareilla mitattuna vielä aivan viime vuosikymmeninä. Amnestyn aktiivijäsen pääsi vielä 80-luvun alussa automaattisesti Supon tarkkailuun.
1930-luvun Kiteellä vallitsi sangen erilainen asennemaailma vaikkapa naisten oikeuksien suhteen kuin nyt. Olen kuunnellut mummoni jutut tarkkaan ja muistan muun muassa sen, kuinka heidän perheessään tanssiminen oli tytöiltä pahemman kerran kiellettyä. Kerran mummoni ja hänen siskonsa menivät kuitenkin salaa tanssimaan, jonka seurauksena kotona isäukko tähtäili heitä haulikolla saatuaan asian selville. Kyse ei ollut kuitenkaan mistään kiteeläisestä kulttuurista, vaan yhden perheen elämästä.
Tyypillinen ilmaus historiallisen perspektiivin puutteesta on niin sanottu jussillisuus. Nimeän tämän järkeilytyylin Jussien, Halla-Ahon ja K. Niemelän, julkisesti ilmaisemien näkemysten mukaisesti.
Jussillisuudessa vallitsevasta tilanteesta johdetaan ajatus, että tietyn maan vallitseva tilanne asennemaailmojen suhteen on samalla myös kaikkien äidinmaidossaan omaksuma ”kulttuuripiirre”. Kulttuuri mielletään homogeeniseksi, kaikkien samaan ”kulttuuripiiriin” ja tietyllä alueella asuvien ihmisten samalla tavoin mieltämäksi asiaksi. Se mielletään ajallisesti ja paikallisesti muuttumattomaksi, mekaaniseksi asiaksi johon ihmiset mekaanisesti alistuvat.
Kaikki ihmisten teot määrittyvät tällöin kulttuurisina tekoina. Kulttuurin jäsenten oletetaan aina toimivan tietyn käsikirjoituksen mukaisesti ja tämä ihmisnäkemys kohdistetaan vain tiettyihin ihmisiin, ryhmiin ja tapahtumiin. Tyypillisesti vain kaukaisisista maista tulevat ja islamia tunnustavat ihmiset mielletään mekanisoivalla, jussillisella tavalla.
Kun suomalaisten kohdalla ilmaantuu perheväkivaltaa, mustasukkaisuusmurhia tai aatamin aikaisia seksuaalisuusasenteita, selitykset kääntyvät yksilöllisiksi. Väkivallantekijät ajatellaan patologisiksi, sairaiksi tai traumatisoituneiksi yksilöiksi ja ongelmat paikantuvat pikemminkin heidän psyykensä alueelle kuin suomalaiseen kulttuuriin. Maahanmuuttajien ja tiettyjen maiden kohdalla ei ollenkaan etsitä samanlaisia yksilöllisiä syitä psyyken, pätemisentarpeen tai vallanhalun kautta kuin suomalaisten kohdalla, vaikka pienelläkin havainnoinnilla ne löytyisivät varsin helposti.
Jussillisuudessa saadaan tällä "kulturisoimalla" tuloksia jo ennen kuin tutkitaan. Havaintojen teoriapitoisuus menee hieman överiksi. Jussillisuudessa tuntuukin olevan enemmän kyse asenteista kuin kovin kestävistä selitysmalleista.
Kuten Norrisin ja Inglehartin tutkimuksesta nähdään, maan vallitsevasta lainsäädännöstä, ihmisten uskonnosta, heidän asuinmaastaan tai poliittisesta tilanteesta ei voi päätellä yksittäisten kansalaisten asenteita. Jonkin maan laissa ilmaantuva väkivaltainen käytäntö ei ole välttämättä ollenkaan maan kansalaisten hyväksymä. Paikallisesta demokratiavajeesta huolimatta ihmiset kaipaavat demokratiaa myös muslimienemmistöisissä maissa.
Eri asia on, luodaanko demokratialle sen vaatimia edellytyksiä. Inglehartin ja Norrisin modernisoitumisprosessia korostavan tutkimuksen pohjalta voisi väittää, että länsimaat haluavat tiettyihin maihin demokratiaa, toisaalle ei. Kiinaan sitä halutaan, Iraniin ei. Kiinan talouskasvua ja kumppanuutta halutaan tukea, Iranin kohdalla se halutaan katkaista.
Kauppakumppani Kiinan ihmisoikeusongelmiin esitetään aina ratkaisuksi kumppanuutta ja dialogia, vaikka Kiinan hallitus on harvinaisen kuuro minkään sorttisen demokratiadialogin suhteen. Yhdysvallat silti poisti maan hiljattain ihmisoikeusrikkojamaiden listaltaan ja jätti sinne Iranin, vaikka tilastot kertovat kummassa maassa teloitetaan enemmän ihmisiä ja kummassa maassa on viimeksi ollut edes jonkinlaiset demokratiaa etäisesti muistuttavat vaalit.
Kun Petri Sarvamaa kysyi Iso-Britannian ulkoministeriltä David Milibandilta, mitä konkreettisia toimia Kiinan ihmisoikeustilanteen edistämiseksi voitaisiin tehdä, Miliband käytti aluksi diplomaattista hevonkukkubingoa ja sanoi tämän jälkeen, että olympialaisten boikotoiminen ei paranna Kiinan ihmisoikeustilannetta. Ikään kuin ei olisi muita keinoja, muun muassa EU:n muutama vuosi sitten puretun asevientikiellon palauttaminen.
Iraniin kyllä kaikki taloudellista rakennetta heikentävät sanktiot ja pakotteet kyllä käyvät. Myös interventiolla uhkaaminen jossain ydinkiistassa tuntuu olevan yleisesti hyväksytty diplomaattinen keino Iranin "kannustamisessa" toimimaan yleisen tahdon mukaan. Ydinaseen todistetusti omistavaa Israelia taas ei voi painostaa ydinkiistassa ollenkaan, koska Israelin kohdalla ei ole kiistaa. Heillä on kummallinen erioikeus rikkoa kansainvälisiä ydinaseita koskevia sopimuksia ilman minkäänlaista kansainvälistä äläkkää.
Vallitseva selvästi epäoikeudenmukainen tilanne kasvattaa populistien ja lännenvastaisten ääriryhmien suosiota Iranissa, mikä ei ole tietenkään hyväksi Iranin kansalaisyhteiskunnalle. USA:n ja Israelin uhittelu ja sisäpoliittiset paineet pakottavat Irania vastaamaan metsänä, kun sille huudetaan. Silloin kun huudoissa tulee esiin samanlaista aseidenkalistelua kuin "ennaltaehkäisevistä iskuista" varoittelevilla "meidän mailla", leipoutuu Iranista helposti länsimaiden silmissä Talebanien Afganistanin kaltainen terroristimaa, vaikka tosiasiallisesti Iran on siitä esim. naisten poliittisten oikeuksien ja koulutustason mittarilla erittäin kaukana.
Käy pakosti mielessä, pohjustetaanko tämänhetkisellä politiikalla hyökkäystä Iraniin.
There is no clash of civilizations. It seems to be a clash of political interests.
Kun homoseksuaalien tai naisten oikeuksien kehitystä katsotaan historiallisesti, on helppo havaita, ettei heillä ole koskaan ollut helppoa lännessäkään. Valistuksen lupaus rationaalisuudesta, teollistuminen eikä edes moderni tiede ole ollut heidän puolellaan. Sekularismi ei poistanut marginaalisessa asemassa olevien ihmisten leimaamista. Vielä omassakin lukioajan psykologian kirjassani homoseksuaalisuudesta puhutaan häiriönä, ja varsin runsas jumalan sanasta riippumattomien tieteilijöiden piiri käsittää ilmiön samalla tavoin. Homoseksuaalisuus oli Suomessa rikos vuoteen 1971 saakka ja sairaus vuoteen 1981 saakka. Vasta melko aktiivinen poliittinen protesti ja 60-luvulla tapahtunut ilmapiirin liberalisoituminen sai tieteentekijätkin tarkastelemaan tutkimusasetelmiaan uudelleen.
Leimaavat asenteet ovat vallalla tänäkin päivänä: kun Mannerheim kuvataan homoseksuaalina, ihmiset ymmärtävät sen automaattisesti pilkkana, homotteluna. Katsoin itse Uralin Perhosen eikä siinä mielestäni ollut mitään, minkä vuoksi animaatiolle olisi pitänyt lätkäistä ”ahdistavista kohtauksista” varoittava viidentoista vuoden ikäraja. Jos homoseksuaalisuus ahdistaa, niin ei ole pakko katsoa. Ikärajan asettaminen on eri juttu. Tällöin annetaan ymmärtää, että homoseksuaalisuudesta pitää ahdistua. Usein tuntuu, että asenteet homoseksuaalisuuden suhteen eivät sittenkään eroa muslimienemmistöisistä maista. Näissä maissa asenteet vain tuodaan esiin julkeammin, koska poliittisen korrektiuden kriteerit ovat erilaisia.
Tosiasia on kuitenkin, että esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa homoseksuaalisuudesta voi saada kuolemantuomion, kun taas Suomessa homoseksuaalisuus on ennemminkin mennyt karnevaalisuuntaan Sillä Silmällä- ohjelmien ja vastaavien ilmiöiden myötä.
Modernisoituneemmassa muslimienemmistöisessä yhteiskunnassa, kuten Turkissa, käsitykset myös seksuaalisten vähemmistöjen oikeuksista ovat muihin muslimienemmistöisiin maihin verrattuna liberaalimpia. Vallitseva tilanne ei siis ole kiveen kirjoitettu. Norrisin ja Inglehartin mielestä teollistuminen, taloudellinen vakaus, modernisaatio ja siitä seuraava koulutuksen kasvu moninaistaa näkemyksiä, lisää kommunikaatiota ja liberalisoi yhteiskuntia, kun syntyy edellytykset ajattelulle, kritiikille ja poliittisille protesteille:
"But economic development generates changed attitudes in virtually any society. In particular, modernization compels systematic, predictable changes in gender roles: Industrialization brings women into the paid work force and dramatically reduces fertility rates. Women become literate and begin to participate in representative government but still have far less power than men. Then, the postindustrial phase brings a shift toward greater gender equality as women move into higher-status economic roles in management and gain political influence within elected and appointed bodies. Thus, relatively industrialized Muslim societies such as Turkey share the same views on gender equality and sexual liberalization as other new democracies."
Kun ihmisoikeusajattelu naisten oikeuksien ja seksuaalivähemmistöjen suhteen on niin suuresti kasvattanut viime vuosina näkyvyyttään, on syntynyt historiallinen perspektiiviharha siitä, että ihmisoikeudet olisivat aina olleet läntisten maiden kansalaisten ykkösjohtotähtiä. Ihmiset eivät muista, minkälainen landepaukkujen takapajula tämäkin maa on ollut kaikilla mittareilla mitattuna vielä aivan viime vuosikymmeninä. Amnestyn aktiivijäsen pääsi vielä 80-luvun alussa automaattisesti Supon tarkkailuun.
1930-luvun Kiteellä vallitsi sangen erilainen asennemaailma vaikkapa naisten oikeuksien suhteen kuin nyt. Olen kuunnellut mummoni jutut tarkkaan ja muistan muun muassa sen, kuinka heidän perheessään tanssiminen oli tytöiltä pahemman kerran kiellettyä. Kerran mummoni ja hänen siskonsa menivät kuitenkin salaa tanssimaan, jonka seurauksena kotona isäukko tähtäili heitä haulikolla saatuaan asian selville. Kyse ei ollut kuitenkaan mistään kiteeläisestä kulttuurista, vaan yhden perheen elämästä.
Tyypillinen ilmaus historiallisen perspektiivin puutteesta on niin sanottu jussillisuus. Nimeän tämän järkeilytyylin Jussien, Halla-Ahon ja K. Niemelän, julkisesti ilmaisemien näkemysten mukaisesti.
Jussillisuudessa vallitsevasta tilanteesta johdetaan ajatus, että tietyn maan vallitseva tilanne asennemaailmojen suhteen on samalla myös kaikkien äidinmaidossaan omaksuma ”kulttuuripiirre”. Kulttuuri mielletään homogeeniseksi, kaikkien samaan ”kulttuuripiiriin” ja tietyllä alueella asuvien ihmisten samalla tavoin mieltämäksi asiaksi. Se mielletään ajallisesti ja paikallisesti muuttumattomaksi, mekaaniseksi asiaksi johon ihmiset mekaanisesti alistuvat.
Kaikki ihmisten teot määrittyvät tällöin kulttuurisina tekoina. Kulttuurin jäsenten oletetaan aina toimivan tietyn käsikirjoituksen mukaisesti ja tämä ihmisnäkemys kohdistetaan vain tiettyihin ihmisiin, ryhmiin ja tapahtumiin. Tyypillisesti vain kaukaisisista maista tulevat ja islamia tunnustavat ihmiset mielletään mekanisoivalla, jussillisella tavalla.
Kun suomalaisten kohdalla ilmaantuu perheväkivaltaa, mustasukkaisuusmurhia tai aatamin aikaisia seksuaalisuusasenteita, selitykset kääntyvät yksilöllisiksi. Väkivallantekijät ajatellaan patologisiksi, sairaiksi tai traumatisoituneiksi yksilöiksi ja ongelmat paikantuvat pikemminkin heidän psyykensä alueelle kuin suomalaiseen kulttuuriin. Maahanmuuttajien ja tiettyjen maiden kohdalla ei ollenkaan etsitä samanlaisia yksilöllisiä syitä psyyken, pätemisentarpeen tai vallanhalun kautta kuin suomalaisten kohdalla, vaikka pienelläkin havainnoinnilla ne löytyisivät varsin helposti.
Jussillisuudessa saadaan tällä "kulturisoimalla" tuloksia jo ennen kuin tutkitaan. Havaintojen teoriapitoisuus menee hieman överiksi. Jussillisuudessa tuntuukin olevan enemmän kyse asenteista kuin kovin kestävistä selitysmalleista.
Kuten Norrisin ja Inglehartin tutkimuksesta nähdään, maan vallitsevasta lainsäädännöstä, ihmisten uskonnosta, heidän asuinmaastaan tai poliittisesta tilanteesta ei voi päätellä yksittäisten kansalaisten asenteita. Jonkin maan laissa ilmaantuva väkivaltainen käytäntö ei ole välttämättä ollenkaan maan kansalaisten hyväksymä. Paikallisesta demokratiavajeesta huolimatta ihmiset kaipaavat demokratiaa myös muslimienemmistöisissä maissa.
Eri asia on, luodaanko demokratialle sen vaatimia edellytyksiä. Inglehartin ja Norrisin modernisoitumisprosessia korostavan tutkimuksen pohjalta voisi väittää, että länsimaat haluavat tiettyihin maihin demokratiaa, toisaalle ei. Kiinaan sitä halutaan, Iraniin ei. Kiinan talouskasvua ja kumppanuutta halutaan tukea, Iranin kohdalla se halutaan katkaista.
Kauppakumppani Kiinan ihmisoikeusongelmiin esitetään aina ratkaisuksi kumppanuutta ja dialogia, vaikka Kiinan hallitus on harvinaisen kuuro minkään sorttisen demokratiadialogin suhteen. Yhdysvallat silti poisti maan hiljattain ihmisoikeusrikkojamaiden listaltaan ja jätti sinne Iranin, vaikka tilastot kertovat kummassa maassa teloitetaan enemmän ihmisiä ja kummassa maassa on viimeksi ollut edes jonkinlaiset demokratiaa etäisesti muistuttavat vaalit.
Kun Petri Sarvamaa kysyi Iso-Britannian ulkoministeriltä David Milibandilta, mitä konkreettisia toimia Kiinan ihmisoikeustilanteen edistämiseksi voitaisiin tehdä, Miliband käytti aluksi diplomaattista hevonkukkubingoa ja sanoi tämän jälkeen, että olympialaisten boikotoiminen ei paranna Kiinan ihmisoikeustilannetta. Ikään kuin ei olisi muita keinoja, muun muassa EU:n muutama vuosi sitten puretun asevientikiellon palauttaminen.
Iraniin kyllä kaikki taloudellista rakennetta heikentävät sanktiot ja pakotteet kyllä käyvät. Myös interventiolla uhkaaminen jossain ydinkiistassa tuntuu olevan yleisesti hyväksytty diplomaattinen keino Iranin "kannustamisessa" toimimaan yleisen tahdon mukaan. Ydinaseen todistetusti omistavaa Israelia taas ei voi painostaa ydinkiistassa ollenkaan, koska Israelin kohdalla ei ole kiistaa. Heillä on kummallinen erioikeus rikkoa kansainvälisiä ydinaseita koskevia sopimuksia ilman minkäänlaista kansainvälistä äläkkää.
Vallitseva selvästi epäoikeudenmukainen tilanne kasvattaa populistien ja lännenvastaisten ääriryhmien suosiota Iranissa, mikä ei ole tietenkään hyväksi Iranin kansalaisyhteiskunnalle. USA:n ja Israelin uhittelu ja sisäpoliittiset paineet pakottavat Irania vastaamaan metsänä, kun sille huudetaan. Silloin kun huudoissa tulee esiin samanlaista aseidenkalistelua kuin "ennaltaehkäisevistä iskuista" varoittelevilla "meidän mailla", leipoutuu Iranista helposti länsimaiden silmissä Talebanien Afganistanin kaltainen terroristimaa, vaikka tosiasiallisesti Iran on siitä esim. naisten poliittisten oikeuksien ja koulutustason mittarilla erittäin kaukana.
Käy pakosti mielessä, pohjustetaanko tämänhetkisellä politiikalla hyökkäystä Iraniin.
There is no clash of civilizations. It seems to be a clash of political interests.
