Yläasteella musiikkimaulla määriteltiin ja luokiteltiin ihmisiä. Musiikkimaku viesti jostain enemmästä kun vain mausta, se viesti koko persoonasta ja habituksesta. Koska tuolloin jokaiselle oli hirveän tärkeää se ettei vaan leimautuisi "sen pöljän" kaveriksi tai muuten vaan friikiksi, myös bändit joista diggaa valittiin tarkkaan.
Tykkäsin vielä 13-vuotiaana aidosti Green Daysta, mutta kun eräs luokkamme hylkiöainekseen kuuluva ihminen jota sanottiin "Kekkoseksi" ilmaisi pitävänsä siitä, minun piti tehdä sosiaalinen korjausliike säilyttääkseni musiikilliset cooliuden kasvoni. Lisäsin oman Green Day-t-paitani tekstin alle alaviitteen "ON PASKA". Kylläpä 13-vuotiaan teinipojan aivoni sitten olivatkin vekkulit.
Ihan täysi takinkääntäjä en kuitenkaan ollut. Kun joskus 14-vuotiaana rupesin diggailemaan 70-luvun rockia, en enää välittänyt kuinka Ace of Basea ja Pandoraa diggailevat mopopojat solvasivat Led Zeppeliniä. Minulla on vieläkin käytössäni 15-vuotiaana ostettu Led Zeppelin-t-paita. En ole skriivannut tekstin alle että "ON PASKA" vaikka jotkut byllybäätkin pitävät siitä.
Viime aikoina musiikkikaappiini on ilmaantunut entistä enemmän luurankoja. Tämä alkoi siitä, kun joskus vuosia sitten ryhdyin latailemaan vertaisverkosta musaa ihan hjuumorimielessä, niin huomasikin pitemmän päälle pitävänsä siitä. Latasin Iron Maidenia ja kun kukaan ei huomannut, niin mossasin ja dickinson-ilmalauloin kaukosäätimeen vaikka juuri pääsin kuuntelemasta Pekka Strengiä.
Olenko musiikillisesti jakomielitautinen kun diggailen melkein mistä vaan paitsi kakasta musiikista? En ole oikeastaan koskaan ollut ihmeempi hevimies, mutta vanha hevi on viimeisen vuoden aikana vaan kolahtanut paljon tykimmin kuin se iän ikuinen proke.
En olisi ikinä kuvitellut että joku DIO saisi lahkeet lepattamaan. Kyllä se saapi, vaikka musa on äärimmäisen hupaisaa tarinointia salamoista&sateenkaarista. DIO:n musiikin piilohumoristinen elementti tekee siitä kaksoishyvää. Kaverien kanssa voi naureskella kuinka huvittavaa se DIO on ja rokkailla siksi kun se on hupaisaa (eihän siitä nyt kukaan OIKEESTI tykkää). Yksinään voi sitten rokkailla ja moshata kalsarit jalassa ja todeta kun se on niin huippu.
Suhde Whitesnakeen on vielä ambivalentimpi kuin DIOON. Whitesnake on periaatteessa tosi lällyä meininkiä ja äärisokerista tukkameininkiä, jonka parhaat palat ovat melkoista Robert Plant-imitointia. Kun havaitsen diggaavani siitä niin eihän sitä uskalla ääneen sanoa kun kaikki sitten ajattelevat että tuo on semmonen whitesnaken-diggaaja. Olo on kuin jollain pervertikolla joka tietää ettei tämä ole normaalia muttei voi luonteelleen mitään. Ei Whitesnakea VOI digata. Pitäisikö kutsua joku musiikkiterapeuttinen eheytyshoitaja eheyttämään musiikkimakuni jälleen normaaliksi ja katu-uskottavaksi. Katu-uskottava musiikkitykkääjä diggaa Joy Divisionia, Curea ja muita Britannian viileitä nuorekkaita. Ei mitään sateenkaarista laulavia kääpiöitä.
Tykkäsin vielä 13-vuotiaana aidosti Green Daysta, mutta kun eräs luokkamme hylkiöainekseen kuuluva ihminen jota sanottiin "Kekkoseksi" ilmaisi pitävänsä siitä, minun piti tehdä sosiaalinen korjausliike säilyttääkseni musiikilliset cooliuden kasvoni. Lisäsin oman Green Day-t-paitani tekstin alle alaviitteen "ON PASKA". Kylläpä 13-vuotiaan teinipojan aivoni sitten olivatkin vekkulit.
Ihan täysi takinkääntäjä en kuitenkaan ollut. Kun joskus 14-vuotiaana rupesin diggailemaan 70-luvun rockia, en enää välittänyt kuinka Ace of Basea ja Pandoraa diggailevat mopopojat solvasivat Led Zeppeliniä. Minulla on vieläkin käytössäni 15-vuotiaana ostettu Led Zeppelin-t-paita. En ole skriivannut tekstin alle että "ON PASKA" vaikka jotkut byllybäätkin pitävät siitä.
Viime aikoina musiikkikaappiini on ilmaantunut entistä enemmän luurankoja. Tämä alkoi siitä, kun joskus vuosia sitten ryhdyin latailemaan vertaisverkosta musaa ihan hjuumorimielessä, niin huomasikin pitemmän päälle pitävänsä siitä. Latasin Iron Maidenia ja kun kukaan ei huomannut, niin mossasin ja dickinson-ilmalauloin kaukosäätimeen vaikka juuri pääsin kuuntelemasta Pekka Strengiä.
Olenko musiikillisesti jakomielitautinen kun diggailen melkein mistä vaan paitsi kakasta musiikista? En ole oikeastaan koskaan ollut ihmeempi hevimies, mutta vanha hevi on viimeisen vuoden aikana vaan kolahtanut paljon tykimmin kuin se iän ikuinen proke.
En olisi ikinä kuvitellut että joku DIO saisi lahkeet lepattamaan. Kyllä se saapi, vaikka musa on äärimmäisen hupaisaa tarinointia salamoista&sateenkaarista. DIO:n musiikin piilohumoristinen elementti tekee siitä kaksoishyvää. Kaverien kanssa voi naureskella kuinka huvittavaa se DIO on ja rokkailla siksi kun se on hupaisaa (eihän siitä nyt kukaan OIKEESTI tykkää). Yksinään voi sitten rokkailla ja moshata kalsarit jalassa ja todeta kun se on niin huippu.
Suhde Whitesnakeen on vielä ambivalentimpi kuin DIOON. Whitesnake on periaatteessa tosi lällyä meininkiä ja äärisokerista tukkameininkiä, jonka parhaat palat ovat melkoista Robert Plant-imitointia. Kun havaitsen diggaavani siitä niin eihän sitä uskalla ääneen sanoa kun kaikki sitten ajattelevat että tuo on semmonen whitesnaken-diggaaja. Olo on kuin jollain pervertikolla joka tietää ettei tämä ole normaalia muttei voi luonteelleen mitään. Ei Whitesnakea VOI digata. Pitäisikö kutsua joku musiikkiterapeuttinen eheytyshoitaja eheyttämään musiikkimakuni jälleen normaaliksi ja katu-uskottavaksi. Katu-uskottava musiikkitykkääjä diggaa Joy Divisionia, Curea ja muita Britannian viileitä nuorekkaita. Ei mitään sateenkaarista laulavia kääpiöitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti